Minimalisti työelämässä

 Hassu otsikko, mutta en parempaakaan keksinyt. Koska mulle minimalismi on nimenomaan elämän yksinkertaistamista ja arjen sujuvuutta, sekä vapautta kaikesta turhasta, ei se rajoitu vain tavaraan tai ostamiseen vaan ainakin joltain osin ohjaa mun muitakin elämänvalintoja ja vaikuttaa eri elämänalueilla.

Työelämä on nykyään varmaan useimmilla aloilla ja useimmissa työpaikoissa aika hektistä, joten pelkällä alan valinnalla tai alan vaihdoksella ei välttämättä työelämäänsä voi yksinkertaistaa. Itse olen ollut etsijä, olen nuorena opiskellut useampaa alaa ja lopulta lukenut tutkinnon, jolla ei suoraan työllisty juuri tiettyyn ammattiin. Sitten olin pitkään kotiäitinä ja lopulta opiskelin uuden ammatin, joka tosin liittyi mun aiempaan koulutukseen. Ja sille alalle mulla oli onni työllistyä ja viihdyn työssäni. Työelämässä olen asemassa jota kutsun mieluusti työmuurahaiseksi. Tosiasiassa olen kyllä myös oman yksikköni yksi vastuuhenkilö ja olen päässyt erilaisten sijaisuuksien ja vastaavien kautta kokeilemaan erilaisia tehtävänkuvia organisaatiossa, myös niitä esimieshommia sisältäviä töitä. Mutta noin pääosin mun työ on sitä suorittavaa perustyötä monipuolisilla työtehtävillä. 

kuva:pixabay/kreatikar

Mitkä sitten ovat yksinkertaistamisen ja minimalismin vaikutukset työelämässäni? Suurin ja näkyvin vaikutus on ollut se, etten pyri aktiivisesti etenemään urallani. Todella pidän työstäni ja viihdyn niissä perustyömuurahaisen hommissa. Kun yleisesti parempana pidettyjä paikkoja on tullut auki, olen kyselyistä huolimatta jättänyt hakematta. En halua yletä, en halua enempää hallinnollista vastuuta tai esimiesvastuuta. Tämä tarkoittaa tyytymistä nykyiseen palkkatasoon, joka on mun koulutustaustalla suhteellisen alhainen. Joskus ehkä myöskään työyhteisössä ei johdon puolelta tällaista kunnianhimon puutetta pidetä pelkästään hyvänä asiana. Toisaalta mikään raha tai arvostetumpi nimike ei olisi sen arvoista, että vaihtaisin stressaavampaan työnkuvaan ja joutuisin luopumaan tietyistä tehtävistä, jotka tuovat mun työpäiviin paljon iloa. Työni sisältää myös asiakastyötä, joka on ehdottomasti yksi parhaita juttuja työssä ja sitä ei niissä "paremmissa asemissa" samalla tapaa enää tehdä. Olen ajatellut että joskus eläkeikää lähestyessä voisin ehkä harkita työnkuvan muutosta, jos sitten tuntuu, että olisi jo omassa työssä nähnyt kaiken. Mutta siis sitten joskus ja isosti ehkä.

Koska käytän rahaa suhteellisen vähän, en välitä kalliista harrastuksista tai matkustelusta, ei palkkataso ole mulle ongelma, ei edes nyt, kun terveyssyistä en kokoaikaiseen työhön ole pystynyt. Aina on kiva mennä töihin ja työnteko tuntuu mielekkäältä ja merkitykselliseltä. Minimalismi työelämässä näkyy myös siinä, että olen myös aiemmin tehnyt välillä vapaaehtoisesti lyhyempää työaikaa sekä opiskelun vuoksi, että perhesyistä ja sellainen mahdollisuuskin on musta elämän sujuvuuden ja arjen yksinkertaistamisen suhteen ihana mahdollisuus. Moni pyrkii yksinkertaistamaan työelämäänsä sijoittamalla sillä tavoitteella, että voi jättäytyä palkkatyöstä pois jo nuorena, firetys on menneinä vuosina ollut todella pinnalla, mutta itselleni mikään tuon tyyppinen ei ole ollut edes harkittava vaihtoehto. En halua pois työelämästä, päinvastoin. Vakituinen työpaikka ja mahdollisuus tehdä mielekästä työtä tuottaa mulle iloa ja luo elämään mun kaipaamaa pysyvyyttä. Osake- tai rahastosijoittaminen ei kiinnosta, enkä halua olla asuntosijoittajakaan. Mun leppoistaminen onkin sitä, että pystyn vaikuttamaan omiin menoihin siten, että rahan puolesta työelämästä on mahdollisuus välillä ottaa helpotuksia lyhennetyn työajan muodossa tai lyhyiden palkattomien vapaiden muodossa. Näissä on myös se kiva puoli, että silloin on saatu palkattua sijaiseksi alan opiskelijoita tai juuri valmistuneita, jotka ovat saaneet työkokemusta ja jalan oven väliin alalla, eli hyöty on tullut muillekin kuin vain itselle.

Tiedostan olevani erittäin onnekas, kun työpaikka mahdollistaa joustamisen ja saan tehdä työtä, josta nautin. 😊

Sittenkin simppeliä telttailua?

kuva:pixabay/RoadLight

Ostolakkovuonna tein yhden ison ostoksen, eli ostettiin korkea teltta. Hinta ei ollut kovin suuri, teltta oli tosi hyvässä alennuksessa ja sen tarkoitus oli korvata kesämökki omalla pienellä rantatontilla. Olin katsellut houkuttavia glamping-kuvia ja juttuja netistä ja ajattelin meidänkin teltasta rakentaa vähän vastaavan, houkuttelevan ja viihtyisän pesän.

Terveyssyistä tontin raivaaminen jäi hyvin vähälle ja sinne ei oikein houkuttanut telttaa laittaa pystyyn, joten teltta laitettiin kasaan vain paristi kokeeksi ihan tuossa kotipihalla ja jotenkin en innostunut. Tila teltassa tuntui kuitenkin pieneltä ja äänet kuuluivat sinne turhan hyvin. Ajattelin sitten syksyllä, että telttailu ei ole mun juttu yhtään ja päätin et myydään teltta, mutta koska syksy ei oikein ole teltan myyntisesonkia, se jäi odottamaan kevättä. Ja nyt kevään tehdessä tuloaan huomaan ajattelevani, että jospa kuitenkin antaisin telttailulle toisen mahdollisuuden. Kun teltta on kuitenkin jo olemassa ja reissaamiseenkaan ei oikein ole rahkeita tulevana kesänä, niin voisiko teltta sittenkin olla sellainen kiva kesäjuttu, jollaiseksi sen viime vuonna ostaessani kuvittelin?

Tosin öitä ei siellä tontilla tule varmaankaan vietettyä, viime kesänä ymmärsin, ettei mussa ole sellaista sisäistä eräilijää kun olin kuvitellut, mutta jos teltan pistäisi tontille pystyyn ja laittaisi sinne pari löhötuolia ja ehkä pienen pöydän ja pitäisi sitä vähän niin kuin taukopaikkana, silloin kun puoliso tontilla jotain haluaa/ehtii laitella. Tai silloin, kun haluaa hetken olla luonnon rauhassa ja irti arjen huiskeesta. Mä en edelleenkään kykene tonttia raivailemaan, mutta mukana ehkä jaksaisin olla, kun olisi paikka jossa istua suojassa tuulelta/auringonpaahteelta/itikoilta. Meidän rantatontilla ei järin kuulu muita kuin lintujen (ja joskus naapurin) ääniä, joten äänieristyksen puute joka täällä kaupungin syrjässä tuntui häiritsevän, ei siellä varmaan olisi ongelma. Ja jos telttaan ei edes yrittäisi mahduttaa mitään eri toimintoja, vaan suosiolla mahdolliset eväät tekisi valmiiksi kylmälaukkuun tai paistaisi jotain tulipaikalla, jonka puoliso oletettavasti mielellään sinne tontille rakentaisi kesän mittaan, ei teltan tarvitsisi olla monitoimitila vaan se voisikin olla ihan vaan olohuoneen tapainen keskellä luontoa. 

Jos kesää viettäisikin siellä rannan ääressä ilman että siellä tarvitsisi olla mitään muuta vesihuoltoa kuin järven vesi, jossa voi jalkojaan uittaa kuumalla, koska kaivo on vanha ja kunnostus vaatisi rahaa ja jaksamista enemmän kuin löytyy tällä hetkellä, ei kesäkeittiötä, jonka rakentamiseen ei nyt ole rahaa eikä voimia, ei nukkumatiloja, ei terassia tai muita "mökkivarustuksia". Jos se olisikin sellaista simppeliä eräelämän larppausta, ilman että tarvitsee kovin isosti säätää ja suunnitella käytännön arjen asioiden kanssa ja jossa voi käydä pistäytymässä vähän niin kuin joku pistäytyy kahvilassa tai rannalla kesäpäivän iloksi. Meidän tontti kun on noin vartin ajomatkan päässä kotoa, joten siellä on helppoa pistäytyä, pidemmän matkan päässä olevalle paikalle ei toki tällaista kevyttä piipahtelua voisi niin helposti toteuttaa.

Näissä keväisissä tunnelmissa toivotan kaikille blogin lukijoille riemullista pääsiäistä!🐣

Kun elämä muuttuu

kuva:pixabay/Saydung89

 

 Mietin pitkään, kirjoitanko tästä koskaan tänne mitään, mutta lopulta päädyin, että kyllä. Niin moni on samassa tai pahemmassa tilanteessa kuin minä ja moni kohtaa sairautensa kanssa tietämättömyyttä ja vähättelyä, joka tämän sairauden painamana on joskus kestämätöntä. Joten osallistun omalta pieneltä osaltani asian esille tuomiseen, kun tämä viikko on kansainvälinen long covid-awareness week.

Olen hankalaa migreeniä lukuunottamatta suhteellisen perusterve ja olemme olleet hyvin varovaisia koko koronan ajan. Silti  covid-19 meillekin lopulta löysi ja sairastuin itse vuonna -22. Pelkäsin itse taudin olevan raju, mutta pitkäaikaisoireita en osannut pelätä. Tauti oli raju, olin vuodepotilaana kuukauden, kuume ja lämpöily kesti yli kuusi viikkoa. Hyvin nopeasti ns. paranemisen jälkeen aloin saada outoja oireita, rasituksen sieto oli olematon, rintakivut, huonovointisuus, hengenahdistus ja pohjaton fyysinen väsymys veivät työkyvyn ja estivät oikeastaan ihan kaiken arkisen tekemisen. Astianpesukoneen täyttökin oli liikaa. Olen aikanaan sairastanut rajun influenssan, josta toipuminen vei kuukausia ja silti tämä on ollut alusta asti aivan erilaista. Mulla oli onnea onnettomuudessa siinä, että päädyin työterveyslääkärille, joka tunnisti tilanteen ja sain long covid- diagnoosin suht pian, myös kaikenlaisia muut sairaudet poissulkevia tutkimuksia tehtiin runsaasti. Kongnitiivisia tai psyykkisiä oireita ei mulla juurikaan ole ollut, siitä olen äärimmäisen kiitollinen.

Olen käynyt töissä jaksoittain, välillä osa-aikaisesti, välillä yrittänyt palata kokoaikaiseen työhön mutta joka kerta sitä on seurannut voinnin romahtaminen ja pahimmillaan  lähes kuukauden vuodelepo, että fyysinen toimintakyky on edes jotenkin palannut.

En pysty oikeastaan kuvailemaan edes miten täysivaltaisesti koko elämä on muuttunut. Pystyäkseni työhön edes osa-aikaisesti, on sosiaalinen elämä täytynyt jättää lähes täysin, illat töiden jälkeen lepään tai nukun, samoin vapaapäivät. Perheelle yritän olla läsnä edes jonkun hetken joka päivä, vaikka sitten nuorison kanssa sohvalla pitkällään telkkaria katsoen.

Osittain long covid oli syynä myös blogin aloittamiseen, ajattelin silloin kyllä paranevani pian, mutta blogi oli jotain, mitä voin kirjoitella vaikka sängystä käsin, jotain mikä sai hetkeksi unohtamaan sairauden. Paranemista ei oikein ole tapahtunut, pieniä positiivisia askelia välillä, joista usein seurauksena se, että innostun tekemään enemmän ja olo ottaa takapakkia.

Jos kohtaatte long covidiin sairastuneen, olkaa myötätuntoisia, tätä sairautta ei toivoisi kenellekään, ei edes pahimmalle vihamiehelleen. Mutta huonona päivänä tyly vähättely voi oikeasti satuttaa ja toisaalta se yksikin ystävällinen ja myötätuntoinen lause voi pelastaa päivän ja kantaa pitkälle. Mä toivon vielä joskus olevani täysin terve, vaikka tiedostan, että se ei ehkä ole näin pitkän sairastamisen myötä mitenkään varmaa tai edes todennäköistä. Elänkin sairauden kanssa päivä kerrallaan ja parempaan useimmiten uskoen. 

EDIT: Julkaisin saman tekstin pienellä täydennyksellä uudestaan ja poistin aiemman saman postauksen, koska jostain syystä se ei tullut blogit.fi:ssä näkyviin normaalisti.

Minimalistin värinälkä

kuva:pixabay/lavnatalia

      

Vaikka en tunnista tai tunnusta itseäni varsinaisesti sisustusta harrastavaksi ihmiseksi ja pääosin meidän kalusteet ja tekstiilit ovat vanhoja eikä niitä uusita, joku sisustuskärpänen on kuitenkin minuun iskenyt. Olen katsellut kotia jo pidempään sillä silmällä, olisiko jotain, mikä kaipaisi uutta väriä pintaan tai voisiko kodin yleisilmettä jotenkin muuten piristää. Ja nimenomaan kaipaisin kotiin vielä lisää värejä, jotain pastelleja ja raikkaita, ehkä kukkakuosiakin.

Jostain syystä sisustusväreissä tarjonta tuntuu varsinkin Suomessa olevan usein hyvin neutraalia, enkä itsekään ole tästä ajattelusta vapaa. Tuntuu tosi vaikealta ajatukselta maalata seinät räväkän värisiksi, koska ajatuksissa kummittelee, että jos jossain kohtaa alkaa myymään, joutuu myymistä varten joko tekemään uuden pintarempan tai sitten värit näkyy hinnassa madaltavana tekijänä tai myyntiä hidastavana. Tästä on edellisen kodin kohdalta kokemusta, välittäjät ihan suoraan sanoivat, että vaikeuttaa ja hidastaa myyntiä kun on erikoisempia värivalintoja. Kaupaksi se koti meni lopulta ihan nopeaan, mutta käsittääkseni ostajat laittoivat nuo pinnat uusiksi.

Toisaalta, vaikka tämän kodin tulevaisuudessa päätyisi myymään, niin jos asutaan tässä vaikka seuraavat kymmenen vuotta, voisi ajatella että oma viihtyvyys ja omaa silmäää miellyttävä värimaailma on tärkeämpää kuin se mahdollinen haitta, joka erikoisemmasta värimaailmasta mahdollisessa myyntitilanteessa tulisi. Maalaaminen on minimalistille niin helppo tapa tuoda väriä ja eloa kotiin, ei tarvitse irtotavaraa, ei tarvitse uusia kalusteita ja seinien ja listojen väreillä saa muutettua kokonaisilmettä suhteellisen edullisesti ihan toisenlaiseksi. Entisen kodin pintoja maalasin itse, mutta tässä kodissa on sen verran korkea huonekorkeus, että maalaaminen täällä on haasteellisempaa.

Välimallin kompromissina olen pohtinut myös väliovien maalaamista tai tapetointia jollakin kuviotapetilla, tapetista en isoissa seinissä niin välitä, maali on paljon käytännöllisempää ja helpompi myös kunnostaa tarvittaessa uudella maalikerroksella, mutta oveen se tapettikin voisi olla ihan hauska vaihtoehto. Myös kylppäriin olen miettinyt kaakelitarroja tai vastaavaa, entisen kodin kylppäri oli kimaltavaa turkoosia ja sinistä ja nykyinen on tylsähkö valkoharmaa. Myös kaakelimaali on houkuttanut, mutta sen kestävyys epäilyttää.

Jatkan siis erilaisten maalikarttojen tutkiskelua ja sisustustarrojen vertailua, saa nähdä miten tässä  värinkaipuussa lopulta käy.

Tavaramietteitä

kuva:pixabay/ElisaRiva

 Helmikuu ei ole aiempinakaan vuosina ollut minulle mikään varsinainen ostelukuukausi, mutta nyt ostamista ja ylipäätään kaikkea arkea on rajoittanut sairastelut, itsellä raju migreeniputki ollut päällä ja vieläkin vaivaa ja muukin perhe ollut tautisia, joten ihan vaan arjen pyörittäminen on ollut oma haasteensa.

Useimmiten sairastellessa olen ollut kiitollinen siitä, että tavaraa ei ole liian paljon, kaikella on paikkansa ja sairastaessakin on joku perusjärjestys ollut helppo pitää yllä. Nyt kuitenkin sattui sellainen sauma, jossa on makuuhuoneessa levällään pieneksi mennyttä vaatetta ja vastaavaa tavaraa, sekä kausivaatteiden laatikoita ja koska noita ei sairaana tosiaan ole jaksanut alkaa perata, ovat ne koko ajan silmissä ja jostain syystä ne näin sairastaessa ovat ärsyttäneet huomattavasti enemmän kuin terveenä.

Nuo kausikamppeet edustaa sellaista ärsyttävää, aika paljon tilaa vievää mutta välttämätöntä tavaraa, jota ei ympärivuoden tarvita mutta jonka pitää olla kuitenkin käden ulottuvilla. Enkä nyt oikein keksi niille mitään järkevää paikkaa, ne ovat aiemmin olleet nuorison isossa vaatekaapissa, mutta nyt sieltäkin tarvitsisi enemmän tilaa heidän omille kamppeilleen, joten pelkään, että noiden loppusijoituspaikka lähivuodet on oikeasti tuossa meidän makuuhuoneen nurkassa. Huoh.

Lisäksi mua on alkanut häiritä makuuhuoneessa olevat hyllyt, ne päätyivät sinne lasten huoneista uusien, heille sopivampien hyllyjen tieltä ja vaikka ne ovat kivat ja niillä on mulle tunnearvoa, olen ehkä uudestaan sen edessä, että pitäisikö nuo vaan lahjoittaa pois ja etsiä niissä oleville lasten kirjoille ja peleille joku muu paikka. Nuo tavarat ovat tuollaisia yhteisiä, joita kukaan nuorisosta ei nyt omaan tilaansa halua vaan käyvät tuosta meiltä lainaamassa.

Varmaan jotain kriittistä karsimista pitää vielä yrittää, jos jostain saisi tilaa. Tai jos edes nuo pieneksi menneet vaatteet saisi vietyä kierrätykseen ja siltä osin vähän tuo tavara vähenisi.

Ehkä kärsin myös kevyestä tilakateudesta, nuorisolla on omat, itse sisustetut huoneet, mies on nyt saanut oman työtilansa, jota sisustaa hienoksi eli on laittanut harrastustavaroitaan sinne esille kivasti ja se ainoa huone, jossa on edes vähän jotain omaa mulle, eli makkari, on muiden säästettävien tavaroiden varastotila. Mies kyllä lohdutti, et kesäolohuone on mun tilaa, mutta onpa sielläkin se yksi seinällinen kaikenlaista työkalua ym ja se on vaan ne kesäkuukaudet käytössä, joten näin talven hankien keskellä se ei oikein lohduta.

Jospa tämäkin tavaratilanne alkaa näyttää valoisammalta kunhan taudeista selvitään, migreeni (toivottavasti joskus) helpottaa ja kevät alkaa lähestyä. Toivotaan.🙏

 

Toimisiko kolmenkympin sääntö

kuva:pixabay/Pandannalmagen

 Uusi vuosi ja uudet kujeet eli alan vähitellen päästä yli ostolakkovuoden aiheuttamasta "en saa ostaa mitään" -tunteesta, joka vähän yllättäen tuntui seuraavan perässä tänne seuraavaankin vuoteen.

Onnistuin hajottamaan yhden viime vuonna ostetuista kulhoista ja koska niiden määrä on tosi tarkkaan meidän tarpeisiin laskettu, ostin nyt tilalle uuden. Löytyi samasta marketista, josta tehdään ruoka-ostokset eli ei vaatinut sen kummempaa etsimistä tai vertailua. Yritin itse asiassa ensin löytää alennuksesssa olleita kulhoja, jollaisen ostin viime vuonna eri värissä, mutta ne olivat loppuneet ja pienen harkinnan jälkeen ostin sitten normaalihintaisen yksilön, joka kieltämättä oli kauniimpi kuin mitä se ale-kulho olisi ollut. Joten hyvä näin. 

Viime vuonna käytin ostolakostani huolimatta rahaa erilaisiin kodin hankintoihin noin 500 euroa, ne uudet astiat ei edes tuohon summaan sisälly. Summa ei ole kai kovin suuri, mutta tuntuu itsestäni silti ehkä aika paljolta minimalistille, joka ei uusi tai vaihda tavaroita kauden/muodin tai edes fiiliksen mukaan. Tosin osa tuosta summasta meni lähinnä nuorisolle ostettuihin henkareihin ja vastaaviin käyttötavaroihin, varsinaisia sisustusesineitä meillä ei osteta. 

Jäin kuitenkin mietimään, olisiko joku sellainen itselle asetettu tavoite ostamisen suhteen hyvä. Kun tarkoitus ei missään tapauksessa ole kuluttaa rahaa mihinkään turhaan tai ostella vaan ostamisen ilosta. Jos viime vuonna meni tuo 500 euroa, voisi ajatella, ettei tänä vuonna nyt ainakaan enempää tarvitsisi käyttää. Jäin pohtimaan, olisiko mahdollista käyttää jopa vähemmän. Mietin myös tavaran määrään perustuvaa tavoitetta, mutta koska en ainakaan tunnusta ostelevani turhuuksia, siinä on omat ongelmansa ja tässä kohtaa ehkä säästäminen motivoisi minua enemmän kuin ostettujen tavaroiden määrien laskeminen. 

Ensin mietin viidenkympin sääntöä, eli että kuukaudessa en ostaisi mitään kotiin ruoka/hygienia/terveys-kategorioiden ulkopuolelta kuin maksimissaan viidelläkympillä. Mutta siitäpä tulisikin vuodessa jo 600 euroa ja jos ajatus olisi pitää kulut alle tuon viime vuoden, se olisi liikaa. Kolmekymppiä kuussa tuntuu kyllä tosi vähältä, varsinkin kun ajattelin ettei edelliseltä kuulta mahdollisesti käyttämättä jäänyttä summaa saisi siirtää seuraavalle kuulle. Toisaalta jos tuo summa ei sisällä kenenkään vaatteita, eikä nuorison harrastus ym. kamoja, ei sen pitäisi olla oikeasti vaikea tavoite. Ja kun summa on pieni, laittaisi se ehkä harkitsemaan kaikenlaisia "ehkä tarvitsen"-hankintoja tarkemmin.

Omien vaatteiden kohdalla tavoite on, että ostan uutta vain korvatakseni entisen hajonneen tai huonoksi menneen, mitään tavoitesummaa en taida asettaa, vaatteiden suhteen ostan säästäväisesti ihan automaattisesti.

Ehkä voisin lanseerata termin minimalistinen ostaminen, sitähän tuo tavallaan on. Säästäväisyyttä ja pihiyttäkin ehkä, mutta niiden lisäksi ajattelen, että tuollainen tavoite luo itsessään jonkunlaisen minimalistisen otteen ostamiseen ja tavaraan ja kannustaa keksimään ratkaisuja jo olemassa olevista tavaroista uuden ostamisen sijasta.

Otan täten kolmenkympin säännön käyttöön, katsotaan onnistuuko. Ilmeisesti ostolakko kaikista ärsyttävyyyksistään huolimatta oli musta jollain tasolla hauska haaste, kun pää on askarrellut sen parissa, millaisen haasteen itselleni voisin tälle vuodelle kehittää.

Tekeekö tavarat kodin?

kuva:pixabay/Ron_Hoekstra

Olen täällä blogissakin varmaan joskus maininnut, että asuttiin pitkään entisessä kodissa ja se oli muotoutunut remonttien ja sisustuksen ja vuosien myötä hyvin rakkaaksi ja viihtyisäksi. Uuteen kotiin muutettiin jo vuosia sitten, mutta en ole vieläkään samalla lailla kodikkaaksi tätä kotia oikein kokenut, vaikka ei tänne muutettuamme laitettukaan sisutusta uusiksi vaan vanhat ja rakkaat tavarat asettuivat hyvin uuteenkin kotiin.

Minimalistisesti elävällä kun ei ole ihan hirveän runsaasti tavaraa, niin koti ei tavallaan "peity" niihin tavaroihin, vaan seinien värit, lattiamateriaalit,  ikkunanpielet ja huoneiden muodot ovat aika isossa roolissa siinä, miltä koti näyttää ja tuntuu.

Entisessä kodissa koin, että kaikki kodissa teki kodin, niin tavarat kuin niitä ympäröivät seinätkin, mutta uudessa kodissa tavaroiden ja niiden värien ja materiaalien merkitys on selvästi lisääntynyt. Ja sen myötä olen huomannut, että tunnen nykyään kiintymystä moniin tavaroihin, siis ihan sellaisiin arkisiin käyttötavaroihin myös, en vain joihinkin spesiaaleihin tunnearvoa sisältäviin tavaroihin.

Minimalistille tämä on ollut vähän hassua huomata. Kun varsinkin nuoruusvuosina ihanneajatus oli se, että oikeasti tärkeät tavarat mahtuisivat suunnilleen reppuun ja muu on vain kivaa bonusta ja vähemmän on aina parempi, sitä onkin huomannut, että niin sohva, jakkara kuin mukikin ovat asioita, joiden muotokieli ja väritys tekee kodin muuten vähän kliinisestä tunnelmasta kodikkaamman ja sen takia ne ovatkin tärkeitä. 

Useampaan kertaan olen pohtinut, korjautuisiko tämä kodikkuuden tunteen puuttuminen maalaamalla lisää seiniä ja vaihtamalla keittiön kaappien ovia värikkäämpiin, näin tehtiin entisessä kodissa ja osin sekin teki kodista kodin. Mutta entinen koti oli useamman kymmenen vuotta vanha ja siellä remontit olivat tarpeen, uusi koti ei ole ihan uusi, mutta melkein, joten toimivien ja hyväkuntoisten pintojen muuttaminen isolla rahalla ei tunnu ekologiselta eikä järkevältä. Ja toisaalta, se mikä sopii seitkytluvun taloon ei välttämättä näytä hyvältä 2000-luvun talossa. 

Jotenkin olen siis päätynyt tilanteeseen, jossa nimenomaan tavarat tekee sen kodikkuuden, mitä kodista löytyy. Toisaalta nuo tavarat eivät ole uusia ja en edes halua niitä vaihtaa tai ostaa lisää, koska ne juuri tuollaisena luovat sen kodin tunnelman. Minimalisti minussa kiittää siitä, että tavaroiden vaihtaminen tai ostaminen ei kiinnosta, mutta samalla ihmettelee miten tässä nyt näin kävi, että ne rakkaat ja tarpeelliset tavarat ei mahdukaan reppuun vaan vaatisivat ennemminkin muuttoauton. Missä kohtaa tässä muutunkin minimalistista materialistiksi vai onko tuo muutos jo tapahtunut..