Onko minimalismi joillekin kuin uskonto?

kuva.pixabay/Kei_Therapeutic_Art

                                                   

Joskus aiemmin pohdin täällä blogissa minimalismia ja suorittamista ja sitä, miten ne joilllakin tuntuvat kietoutuvan yhteen.

Vähän samanlaisia pohdintoja minussa herättää se, miten vuosien mittaan näkemäni jotkut minimalismiin liittyvät haastattelut tai somesisällöt ovat korostaneet minimalismia siten, että sen nimissä muutetaan koko elämä, konmaritetaan tavaroiden lisäksi ihmissuhteet ja muututaan kuin toiseksi ihmiseksi. Kenenkään elämäntilanteita ei tunne eikä tiedä, mutta minussa herää kyllä enemmän surua kuin ihastusta, jos ihminen on minimalismin myötä heittänyt koko aiemman elämänsä roskiin. Varsinkin, jos se elämä on itsessään ollut ihan tavallista ja hyvää, eri asia ehkä jos joku saa minimalismista välineitä traumaattisesta taustasta selviämiseen ja alusta aloittamiseen. 

Mutta aika harvassa on ne, joiden elämässä ei olisi ollut mitään hyvää ja toisaalta vaikeidenkin asioiden kanssa on usein parempi tehdä sopu ja rauha, edes omassa mielessään kuin vain hylätä kaikki ja juosta suinpäin johonkin ihan uuteen ja jättää kaikki vanha kokonaan pois elämästä. Tästä on ihan omaakin kokemusta.

Ja kun lukee juttuja, miten joku jättää taakseen puolison/lapsuudenperheen/entiset ystävät/kodin ja se esitetään vain positiivisena ja voimauttavana asiana, pohtii kyllä, että jos saman jutun keskiössä olisi minimalismin sijasta joku eksoottinen uskonlahko niin emmekö me kaikki tai ainakin useimmat kauhistelisi ihmisen tilannetta ja olisi huolissamme. Ja joskus noissa jutuissa minimalismi alkaa näyttää enemmän jonkunlaiselta uskonnolta tai uskonkappaleelta kuin muuhun elämään sulautuvalta elämänvalinnalta tavaran tai ajankäytön suhteen.

En itse halua konmarittaa ihmisiä elämästäni ja jos pitäisi valita minimalismin ja minimalistisen kodin tai puolison välillä, niin minimalismi saisi kyllä jäädä sikseen. Toki kun itselle tämä on ollut elämäntapa koko aikuisiän, en osaa varmaan ihan kuvitella millaisia aaltoja muutos voi heittää koko elämään, jos aivan erilaisista arvoista ja tavoista siirtyy minimalistisempaan elämäntapaan. Ja monella toki se muutos voi olla alunperin lähtöisin muusta ja sitten minimalismi auttaa selviämään vaikka taloudellisen tilanteen muutoksesta tai ihmissuhdemuutoksesta, tuohan se stressittömyyttä ja helppoutta elämään. Ja silloin ulospäin voi näyttää, että "nyt se hurahti minimalismiin ja kaikki jäi", vaikka totuus voi olla monisyinen ja niin kipeä, ettei sitä halua lähteä muille avaamaan.

Mutta ehkä minimalismi on siinä mielessä aika samankaltainen monen muun asian kanssa, että jonkunlainen kohtuus ja tasapaino on se onnellisin tapa. Olen katsonut joitakin Matt D'Avellan Youtube-videoita ja musta hän on kiva esimerkki siitä, että voi olla minimalisti vaikka puoliso ei ole ja molemmat voi kunnioittaa sitä toisen tapaa ja olla onnellisia yhdessä. Omalla kohdalla on tosin myönnettävä että vuosien mittaan puoliso on näissä tavara-asioissa sopeutunut mun tapaan ehdottomasti enenmmän kuin minä hänen ja siitä olen kiitollinen. Toisaalta nuoriso ei tosiaankaan ole seurannut mua minimalismipoluille eikä meillä ole ollut mitään "vain kymmenen lelua minimalistin lapselle"-menoa vaan kaikenmaailman lelutavaraa on varmaan välillä ollut taloudessa enemmän kuin mitään muuta tavararyhmää.

Ajattelen että minimalismi on työkalu ja renki elämän helppouteen ja tavarasuhteen tervehdyttämiseen tässä ylikulutuksen maailmassa mutta hyvin huono asia isäntänä ja/tai ylimpänä elämäntarkoituksena. 

Mielenkiintoista olisi kuulla muiden ajatuksia ja jos joku koko elämänsä (ja ihmisuhteensakin) minimalisoinut eksyy tänne lukemaan, niin tämä pohdinta ei ole tarkoitettu loukkaamaan ketään, vaan lähinnä puin sanoiksi asioita jotka itseäni ovat joissain somen minimalismijutuissa ihmetyttäneet ja jääneet jopa vaivaamaan.