Tekeekö minimalismi pihiksi?

kuva:pixabay/Mohamed_hassan

 

 Näin loppuvuodesta tulee tehtyä yhteenvetoa kuluneesta vuodesta monelta kannalta ja oikeastaan yksi pieni tapahtuma sai minut enemmänkin miettimään otsikon näkökulmaa. Olen siis vuosia yrittänyt välttää kaiken turhan (ja joskus myös tarpeellisen) ostamista, ihan vaan koska en halua kotiini ylimääräistä tavaraa ja koen tavaroiden kanssa puljaamisen omalla tavallaan aika rasittavaksi, elämässä on monenlaisia paljon antoisempia ja mielenkiintoisempia asioita kuin tomuttaa pölyjä koriste-esineistä tai kiillottaa hopeita.

En ole pitänyt itseäni erityisen pihinä, enemmänkin ollut tyytyväinen siitä, että olen oppinut elämän myötä säästäväisyyttä ja järkevää rahankäyttöä. Olen ehkä täälläkin joskus kertonut että olin nuorempana enemmän "se mikä tulee myös menee ja saakin mennä"-tyylinen kuin säästäväinen ja puolison huomattavasti fiksumman rahankäyttötavan myötä tietoisesti opettelin toimimaan toisin.

Nyt olen joutunut käymään valitsemassa remppatarvikkeita perintöasunnon kunnostusta varten ja päädyin tämän asian vuoksi kulkemaan isossa kaupassa muidenkin sisustusosastojen läpi. Sieltä bongasin aivan valtavan hauskan joulukuusenkoristeen, kultaisen kylpyankan. Hinta oli vitosen luokkaa. Pyörittelin koristetta vähän aikaa kädessäkin, ihailin ja mietin, että onpas hieno. Mutta jätin sen ostamatta, koska en tarvinnut sitä, ei ole tapana ostaa uusia kuusenkoristeita ja rehellisesti tuntui myös, että en raaski laittaa viittä euroa turhuuteen. Jos se olisi maksanut euron, olisinko ostanut? Ehkä olisin.

Varsinaisesti itse koriste ei jäänyt kaivelemaan jälkikäteen, mutta sai miettimään, missä menee itselläni järkevän kuluttamisen ja säästäväisen suhtautumisen ja pihin kaikesta kieltäytymisen ja tarpeellisestakin ostamisesta koetun huonon omantunnon raja. Koska rehellisesti sanoen, olisinhan ihan hyvin voinut ostaa kivan koristeen ihan vain omaksi ilokseni, se ei ollut kallis ja kuusenkoristeet ovat se mun överiblingbling-kohta, jossa minimalismilla ei ole sijaa. Mutta en vaan halunnut tuhlata rahaa turhuuteen. 

Jäin pohtimaan, että on varmasti mahdollista, että kun pyrkii välttämään tavaroiden ostamista, käyttämään rahaa säästeliäästi ja kokee kuluttamisen aika monessa muodossa jotenkin lähtökohtaisesti harkintaa vaativana asiana, niin voi olla helppoa liukua vähän turhankin äärimmäiseen suhtautumiseen niin suhteessa tavaraan kuin rahaankin. 

Toisaalta usein törmää siihen, että minimalisti käyttää rahaa aika reippaastikin niihin tiettyihin laadukkaisiin tavaroihin, jotka ostetaan ehkä kerran elämässä ja korjataan ja huolletaan vuosikymmenet. Tällöin ei minimalismi varmasti ole millään tapaa edes lähellä pihiyttä eikä siihen johda. 

Mutta omalla kohdalla minimalismi, ostolakko ja ostosten kirjaaminen ylös on kyllä tainnut tehdä minusta jollain tasolla pihin. Samoja asioita mietin jo ostolakkovuoden jälkeen. Tämä näkyy ostamisessa siis nimenomaan itseeni kohdistuen. Nuorisolle tai puolisolle ostan kyllä surutta toivottuja asioita ja hinta ei ole niiden hankintojen ykkösprioriteetti vaikka toki pyrin säästäväisyyteen ja järkevään kuluttamiseen arjessa. 

Kun mietin ensi vuotta ja jotain mahdollista x-määrä-ostoksia tyyyppistä haastetta, lupaan miettiä myös sitä, pitäisikö lisäksi kirjata ylös jonkunlainen ostan itselleni kaksi asiaa/elämystä ihan vain ilokseni-tyyppinen lupaus. Koska edelleenkään en halua rahan tai säästämisen olevan itseisarvo vaan raha saakoon olla väline siihen, että on katto pään päällä, hyvää ruokaa ja sillä saa mukavia asioita niin omaan kuin muidenkin elämään.

Tavaran arvosta ja arvottomuudesta

 

kuva:pixabay/HISdesign

Olen nyt syksyn mittaan käynyt läpi kuolinpesän tavaroita, monenlaisia ja aika pitkän historian sisältäviä tavaroita. Tätini koti oli ennen minun mummolani ja osa tavaroista on sieltä ajoilta. Niistäkin tavaroista luopuminen on ollut välillä tuskallista, aivan kuten tädin henkilökohtaisistakin tavaroista, vaikka isolla osalla tavaroista ei ole minulla käyttöä eikä niille ole tilaa omassa kodissamme.

Koska olen itse elänyt melkoisen minimalistisesti sieltä nuoruudestani asti, en ole oikeastaan tässä mittakaavassa vielä koskaan joutunut tavaroita miettimään. Toisaalta joidenkin tavaroiden kohdalla on huomannut niiden tuovan mieleen muistoja lapsuudesta, joidenkin kohdalla on herännyt ajatuksia niiden merkityksestä omistajilleen ja pohdintaa siitä, miksi mitäkin on säilytetty. Moni vanha esine on hyvin kaunis, huolella tehty ja kestävä. 

Kuitenkin moni asia, joka on omana aikanaan ollut ihan rahallisessa mielessä kallis, on tänä päivänä arvoton. Tästä ehkä selkein esimerkki on ollut isovanhempieni piano. Aikanaan paljon maksanut, erittäin laadukas piano, on tänä päivänä tavara, jota ei voi myydä, koska ostajia ei ole. Onneksi piano on todella hyvä, lahjoittamalla uusi omistaja sentään löytyi ja piano sai vielä uuden, arvoisensa elämän, mutta samantapaisia pianoja on tarjolla paljon ja vähän huonolaatuisempia vielä rutkasti enemmän. Kai niistä osa menee vaan kaatopaikalle.Tuntuu kummalta, että joku aikanaan niin arvostettu soitin on nykyään melkein jätettä vaikka on ehjä ja hyväkuntoinen.

Sama koskee monia astioita, hienoja kristalliesineitä sun muita. Hurjan paljon olen lahjoittanut hyväntekeväisyyteen ja toivon, että sieltä keräilijät löytävät itselleen aarteita ja raha menee johonkin hyvään. Myymisen vaatima vaiva ja aika olisi ollut minulle yksinkertaisesti liikaa. Olen kyllä myös myynyt joitakin isompia ja kalliimpia esineitä, mutta aikamoinen työ siinäkin on ollut.

On jotenkin pysäyttävää tajuta, miten helposti ihmiselle kertyy paljon kaikenlaista ja miten paljon ne omat tärkeät esineet ovat tärkeitä vain itselle, muille ne eivät kanna samoja muistoja, samoja kauniita hetkiä ja välähdyksiä elämän varrelta. Mitään ei ihminen mukaansa saa ja siksi itselle onkin kirkastunut entisestään se, että ne itselle rakkaat tavarat ja asiat saavat olla ahkerassa arkikäytössä, missä ne tuottavat iloa minulle, jolle niillä on sitä tunnearvoa ja merkitystä. 

Toisaalta, ihanasti jotkut tietyt tädin ja isovanhempieni tavarat ovat saaneet uuden kodin meiltä ja omien lasten kodeista ja huoneista, sellaisia kauniita paloja suvun historiasta ja rakkaista, jotka eivät ole enää täällä. Ehkä osa ihmisyyttä on myös kokemus siitä, että on osa sukupolvien ketjua, myös joidenkin tavaroiden myötä. Mutta väkisin mietin, onko sekin jo vähän menneisyyttä, kun nykymaailman tavaravuoret ovat paljolti vain kertakäyttöistä ja huonolaatuista tavaraa, eikä suurista tavaravuorista ehkä kukaan tulevaisuudessa jaksa enää erottaa merkityksellisiäkään esineitä erilleen?

 Kuitenkin, jos tavara on helpottanut elämää ja tuonut iloa arkeen, on se minusta tehtävänsä täyttänyt, vaikkei kukaan perillinen sitä enää itselleen ottaisikaan. Ja ajattelen omien tavaroideni kohdalla entistä enemmän sitä, että ne vasrmasti ovat käytännöllisiä, mukavia ja iloa tuottavia, elämää helpottavia asioita.

Vihreyttä kotiin retroroskiksessa

 Aiemmin kirjoittelinkin tänne äskettäin heränneestä viherkasvi-innostuksestani ja nyt minulla on uusi (teko)viherkasvi. Aika nopeasti keksin, että tädiltä perimäni ihana värikäs metallinen retroroskis olisi ihan täydellinen suojaruukku kasville ja aloin miettimään, millainen kasvi siihen sopisi. Mietin aitoja kasveja ja erilaisia tekokasveja ja tein vertailuja, mutta kaikki olivat aika kalliita, koska roskiksen kokoon sopivan kasvin tuli olla aika kookas.

Olin jo luovuttamassa, kun törmäsin Jyskin sivuilla alennuksessa olevaan hauskan näköiseen tekokasviin ja päädyin ajelemaan myymälään sitä katsomaan. Aika nopeasti tajusin, että kasvi on liian pieni mutta koska hinta oli tosi edullinen, jäin miettimään, eikö joku ratkaisu löytyisi. Ja vähän päätäni vaivattuani keksin, että jos laitan roskiksen sisälle pahvista korokeen ja ostan kaksi tuollaista kasvia, niistä tulee oikein kiva ja riittävän korkea ja tuuhea kokonaisuus. Ja näin tein. 

Hintaa tälle tuli yhteensä 12 euroa ja nyt se koristaa olohuonetta ja on mun silmään ihan riittävän aidon näköinen ja tuo mukavasti vihreyttä ja väriä sisustukseen. Ainoa pieni miinus on ihan kasvin lähellä tuntuva muovin haju (jota kukaan muu perheestä ei tunnusta edes haistavansa), mutta toivon, että se haihtuu ajan kanssa kokonaan ja koska tuo ei ole makuuhuoneessa eikä ihan istumapaikkojen vieressä, niin toivon, ettei siitä sen kummemmin ole haittaa.

 Ja parasta on, että kasvi ei vaadi sen kummemmin hoitoa, joten mun puuttuva viherpeukalo ei johda kuihtuneeseen ja ruskeaan kituvaan kasviin nurkassa.😁

Hutiostoksesta luottotavaraksi

 

Useimmiten hutiostos on ihan vaan hutiostos, ärsyttävä, turhaan rahaa vienyt ja lisäksi jotain, mille pitää etsiä uusi omistaja ja joka siten aiheuttaa ylimääräistä vaivaa ja tavaratyötä. 

Ostin yhden hutiostoksen jo aikaa sitten, kangaskassin, jonka oli tarkoitus olla pelastusliivien säilyttämistä varten kesämajalla. Mittasin huolella minkä kokoinen kankaisen kassin tulisi olla ja ilahduin kovasti, kun vihdoin löysin riittävän ison puuvillaisen ja kivan näköisen kassin. Tilasin sen ja kun se tuli postissa, heitin sen suoraan pesukoneeseen, niin kuin teen kaikille uusille pestäville tekstiileille. Olikin aikamoisen ikävä yllätys kun koneesta ottamisen jälkeen tajusin, että kassi onkin paljon pienempi kuin kuvauksessa.

 Ensin mietin onko se voinut kutistua pesussa, mutta koska leveys oli edelleen ok, vain korkeudesta puuttui monta kymmentä senttiä, päädyin kysymään kaupasta, miksi kassi on vääränkokoinen. Vastaus oli, että he ilmoittivat mitan kassin pohjasta sankojen yläreunaan, kun mä olin olettanut sen olevan varsinaisen kassiosan mitta. Ja pestyä tuotetta ei luonnollisesti voinut palauttaa.

Kassi päätyi lopulta kaappiin, vähän niinkuin varakassiksi, enkä sitä oikeastaan käyttänyt. Kunnes tänä syksynä sen sieltä nappasin kiireisenä aamuna mukaan töihin ja vähän ajan päästä huomasin, että tuo liian pieneksi ajattelemani kassi oli paitsi oikein sopivan kokoinen työkassiksi, myös sellainen tsemppari, että muutamana tosi surullisena ja huonona aamuna pelkkä sen katsominen töihin mennessä helpotti oloa.

Nyt se onkin mun luottokassi töihin ja joka aamu luen siitä kyljestä "never give up" ja sellaista rohkaisua ei voi ikinä olla liikaa. Näin kerrankin hutiostoksesta tulikin ihana ja tärkeä luottotavara, joskus näköjään voi näinkin iloisesti käydä!

Minimalistin tavarahaave: kylpyamme

kuva:pixabay/Kei_Therapeutic_Art

Jos mun pitäisi nimetä yksi tavara, josta olen haaveillut pisimpään, olisi se varmaankin kylpyamme. Mun bonussiskolla sellainen oli kun olin nuori ja siellä kävin kylpemässä usein. Ja asuinkin välillä nuorena hänen luonaan ja silloin sain nautiskella kylpyammeluksuksesta mielin määrin. Kylpyvaahtoa, Body Shopin kylpykuulia ja lehden lukemista kuumassa kylvyssä, ihanaa luksusta arkeen. Meillä ei siis itsellä ole kylpyammetta, ei ollut edellisessäkään kodissa ja se on jotain mistä kovasti haaveilen vuodesta toiseen. Meillä oli kyllä aikanaan tämän uuden kodin pihalla valmiina palju, jota kuitenkin inhosin ja siitä luovuttiin heti kun saatiin se annettua eteenpäin, se ei ollut musta yhtään sama kuin kylpyamme, paljusta mulle siis tulee mieleen lähinnä ihmissoppa, enkä pysty yhdistämään siihen mitään rentouttavaa tai tunnelmallista.😏

Kylpyamme taas edustaa mulle juuri sitä luksusta ja rentoutumista, viihtyisin niin sisäkylpyammeessa kuin ulkokylpyammeessa, mieluiten sellaisessa jalallisessa tassuammeessa, mutta meille ei oikein sellaista mihinkään mahdu. Vähän välillä haaveilen, että jos joskus mökkitontille saisi ulos kylpyammeen ja sitten voisi siellä puiden alla, järvelle katsellen, lukea kirjaa kylvyssä illanhämärissä.

Välillä olen netistä katsellut kaikenlaisia taitettavia kylpyammeita ja miettinyt, että ehkä se voisi olla riittävä korvike isolle tassuammeelle ja mahtuisi ehkä jotenkin meidänkin kylppäriin, mutta ainakaan vielä en ole sellaistakaan hankkinut, sen verran on epäilyttänyt, onko se kuitenkin liian pieni ja epämukava viritys. 

Jatkan siis kylpyammeesta haaveilua vaikka tämä voikin olla sellainen ikuisesti toteutumaton haave..🛁

Lokakuun ostokset: uudet kengät ja vähän muutakin

Lokakuussa ostin itselleni muutaman tarpeellisen asian, kännykän ja kengät.

Uuden kännykän ostin hajoneen tilalle kun tiputin entisen suht uuden luurin kulma edellä betonilattialle ja se oli sen loppu, joten tämä hankinta oli pakollinen. Kännykän hajoaminen ja rahanmeno harmitti, mutta minkäs teet, sen opin, että jatkossa en jätä puhelinta  hupparin taskuun siivoillessani. 

Sitten löysin New Balancen tennarit tosi halvalla tarjouksesta ja oli kerrankin sellainen malli kyseiseltä merkiltä, että pysyy mulla jalassa hyvin. Olen aiemmin sovittanut jotain unisex-malleja ja ne on aina lonksuneet, nämä oli naisten mallia ja istui jalkaan kivasti. Syy tähän kenkätarpeeseen oli, että mun työlenkkarit on hitusen naftit varpaista ja jouduin käymään lääkärissäkin jalkavaivan takia. Ensin hoidin tilanteen lainaamalla nuorison hylkäämiä tennareita, mutta niistä alkoi saumojen liimaus kupruilla ja tajusin, että ehkä jalkojen terveys ei ole se asia missä kannattaa loputtomasti pihtailla. Plus, että oon jo pitkään haaveillu New Balanceista, ne on vaan niin kivan näköiset ja nyt ostin ne ihan tarpeeseen, enkä muuten vaan. Näiden myötä luovuin kahdista omista kengistä, jotka oli molemmat hieman naftit plus nuorison hajoneet tennaritkin lähtivät roskiin, joten kenkien kokonaismäärä taloudessa sentään väheni.

Kotiin tuli vihdoin se uusi mikroaaltouuni rikkoutuneen tilalle, samanlainen kuin entinen eli halpa musta perusmikro ja muu perhe on onnellinen. Ja helpottaahan se toki minunkin työaamuja, kun saa mikrossa tehtyä puuron.

Lisäksi kotiin ostin uuden uunikintaan, se on tosi kaunis, entiseen tuli niin iso reikä, ettei sitä enää saanut korjattua. Tykkään juurikin siitä että ne arkiset käyttötavarat on kauniita ja tuovat iloa arjessa, joten tämäkin ostos ilahdutti.

 

Lisäksi yritin ostaa cd-soittimen, löysin hienon ja mun mittarilla kalliin, lähemmäs satasen soittimen ja tilasinkin sen, käytin siihen pitkään jemmaamiani lahjarahoja. Mutta kun soitin tuli perille, se oli pettymys, jotenkin tosi muovinen ja lelun oloinen, eikä äänenlaatukaan ollut missään suhteessa hintaan, joten todella söpöstä ulkomuodostaan (punainen ja pyöreä) huolimatta soitin lähti palautukseen. Nyt mietin sitten ostanko jonkun halvemman vai mennäänkö entisenlaisella systeemillä, eli olkkarin dvd-soittimella soitellaan myös musiikkia telkkarin kajareiden kautta.

Perintötavaran paljous ja valinta

Kuten aiemmin kerroin, tätini kuoli yllättäen ja olen nyt yrittänyt surun keskellä aloittaa tavaroiden läpikäymisen. Asia on ottanut hyppäyksen eteenpäin, lomapäivien ja puolison ja aikuisen lapseni avulla ollaan saatu homma alkuun ja monenlaista tavaraa on läpikäyty, lajiteltu, myyty ja viety kierrätykseen ja osa ihan kaatopaikallekin. 

Vaikea kysymys on ollut, mitä otan itselleni muistoksi. En omien tavaroideni suhteen tai ylipäänsä ole kovin tavarakeskeinen ihminen mutta toisen ihmisen tavaroissa tuntuu hänen muistonsa ja se tekee valinnat vaikeiksi ja aiheuttaa mulle välillä tunteen, että kaikki pitäisi säästää. 

Olen kuitenkin tähän mennessä ollut loppupeleissä hyvin tarkka sen suhteen, etten tuo kotiin mitään ylimääräistä ja olen ottanut itselleni vain yksittäisiä tavaroita ja muutaman kirjan ja lähes kaikilla näillä on sekä käyttöarvoa että muistoarvoa.  Kuvassa olevat tavarat ovat musta jotenkin erityisen kivoja, purkki korvasi pakasterasian lahjanauhojen ja pakettikorttien säilytyspurnukkana, kirja on yksi ihanimmista lukemistani kirjoista ikinä ja sitä ei mulla ole koskaan ollut omana aiemmin. Ja koala-varoituskyltti on tätini ja miehensä Australian ajoilta tuoma muisto, se löytyi tädin kaapista ja on musta hauska ja laitan sen johonkin kotona pysyvästi esille.

Ottamani tavarat ovat aika arkisia, hienommat lasiesineet, taulut ja astiastot menivät myyntiin tai lahjoitukseen, mutta nuo yksittäiset ja arkiset ottamani tavarat muistuttavat tädistä aina kun niitä katson, silleen hyvällä tavalla, ei surullisesti. Lisäksi olen ottanut jonkun verran valokuvia talteen, aion niistä koota oman albumin tädin elämän varrelta, kuvissa on paljon muistoja ja niitä katsellessa voi muistella tätiä.

Mä uskon, että muutamassa ajatuksella valitussa tavarassa muistot elää vahvemmin ja iloisemmin, kuin jos pakkaisi kaikki kaapit täyteen perintötavaraa, jota ei koskaan edes katsoisi ja joka korkeintaan stressaisi kaappitilan viemisellään. Vähemmän on enemmän, tässäkin.