Viherkasvien viehätys

kuva:pixabay/Haninabz

 

Olen aina ollut surkea viherpeukalo, meidän pihalla menestyy kyllä erilaiset puut, ne kun ei oikeastaan vaadi sen kummempaa hoitamista mutta muiden pihakasvien kohdalla menestys on ollut hyvin vaihtelevaa. Sisällä olevat kasvit ovat taas aina olleet mulle mahdottomia pitää hengissä. Olen kyllä yrittänyt elämäni mittaan monen monta kertaa löytää viherkasvin tai kukkasen, joka menestyisi minun hoidossani, mutta kaikki ovat kärsineet ja kuihtuneet ja jos en ole ajoissa tajunnut lahjoittaa niitä esim. viherpeukalon omaavalle anopille hoitoon, on ne kuolleet. Anopille menneet kummalliset raadot, joissa on ehkä yksi vihreä lehti, ovat kyllä hänen hoidossaan elpyneet nopeasti ja kasvaneet ja kukoistaneet. Olen nuorena saanut tapettua jopa kaktuksen ja nuoriso kuittailee edelleen satunnaisesti mun muovikukkasesta joka pudotti lehtensä yksi kerrallaan.. Eli siis tapan jopa tekokukkasia.🙈 Enkä siis jätä kukkia ja kasveja hoitamatta, vaan pyrin hoitamaan niitä hyvin, mutta jostain syystä ilmeisesti kastelen aina liikaa tai liian vähän tai molempia vuorotellen..

Kaikesta tästä epäonnisesta kasvihistoriasta huolimatta pidän kasveista, ne on musta kauniita ja viime aikoina olen katsellut ihaillen kuvia sisustuksista, joissa muuten niin kalusteiltaan kuin väreiltäänkin hyvin minimalistiseen sisustukseen on saatu tunnelmaa monilla erilaisilla viherkasveilla.

Ja huomaan siis haaveilevani jonkunlaisesta viherkasviviidakosta omaankin kotiin. Tai edes muutamasta sopivasta ja rehevästä kasvista joihinkin kohtiin, kodikkuutta ja vihreyttä tuomaan. Meillä on siis tasan yksi tekokukka, vihreä ja niin oikean näköinen, että vieraat luulee sitä aidoksi. Se on siis kahdesta aikoinaan hankitusta se, joka ei ole pudottanut lehtiään. 

En tiedä, uskallanko kuitenkaan hankkia eläviä kasveja, jos ne kuitenkin kituvat ja kuolevat mun hoidossani ja tekokasvitkin epäilyttää, ne kun kerää pölyä ja osa ei ole kovin aidon oloisia. Mietinkin, olisiko jotain idioottivarmaa lajia, joka ei edes mun hoidossani kuolisi tai olisiko olemassa jotain kasvivuokraamoa, josta voisi ottaa kasvin vuokralle tai avoimeen adoptioon ja jonka voisi sitten tarpeen tullen toimittaa takaisin ja se hoidettaisiin kuntoon, jos itse ei onnistuisi sen kanssa. En nimittäin haluaisi olla vastuussa enää yhdenkään kasvin kuihtumisesta. Tai sitten päädyn suosiolla johonkin tekokasviin ja toivon, että se ei ala pudotella lehtiään.

Minimalistinen vaatekaappi ja kyllästyminen?

kuva:pixabay: Saydung

 

Kävin tänä vuonna läpi koko vaatekaappini ja sen sisältö on harkittu, toimiva ja itseni näköinen. Ajatus on, ettei tarvitse ostaa uusia vaatteita muuten kuin silloin, kun joku olemassa oleva vaate hajoaa käyttökelvottomaksi. En ole oikeastaan koskaan ollut huolissani kyllästymisestä, valtaosin en kyllästy vaatteisiini, vaan ongelma on pikemminkin se, että ne hajoavat ja uutta samanlaista ei saa, eli käyttäisin vaatteitani loputtomiin, jos ne vain kestäisivät ehjinä.

Nyt kuitenkin huomasin pitkästä aikaa vastakkaisen ongelman, mulla on pari ns. siistimpää paitaa, joissa kuvioita. Ne on keskenään vähän eri malliset, toinen on vaalea ja toinen tumma ja jostain syystä molemmat jotenkin kyllästyttää tai epäilyttää mua. Vaikka toinen on sellainen paita, josta olen saanut kehuja jopa tuntemattomilta, että onpa nätti ja tätä ei yleensä tapahdu minkään vaatteen kohdalla. Molemmat ovat olleet mulla (vasta) viisi vuotta ja koska vaatekaappi on minimalistinen, tuntuu hölmöltä miettiä niiden laittamista kiertoon. Isomman vaatekaapin sisällön omaavana olisi varmaan helpompaa luopua fiiliksen mukaan jostakin vaatekappaleesta ja ajatella että jotain muuta kyllä löytyy kaapista tarpeen tullen. Toisaalta yksi kuviollinen lyhythihainen lähti hyvin vähän käytettynä äskettäin kiertoon, koska totesin, etten sitä päälleni koskaan näköjään pue ja silti ei ole ilman paitaa tarvinnut kulkea. Eli kyllä mulla vieläkin on sen verran vaatteita, ettei yhtä tai kahta välttämättä erityisesti kaipaa.

Kun en mä niitä kuviollisia paitoja enää useinkaan valitse päälleni, edes siistimpää pukeutumista vaativiin tilanteisiin ja silloin kun olen laittanut jommankumman, en tunne oloani enää täysin mukavaksi. Olen päätellyt, että tämä johtuu tosiaan tuosta kuviollisuudesta, yksivärisissä vaatteissa ei tätä ongelmaa ole ja niitä parsin, että saisin jatkettua niiden käyttöikää. Silti, olen aikanaan ostanut nuo, koska ne ovat olleet kivat ja malli on miellyttänyt. Toisen malli on edelleen minusta aivan ihana, yksivärisenä en ole tuon malliseen törmännyt. En missään tapauksessa aio laittaa niitä kiertoon ostaakseni uutta tilalle, vaan jos päädyn niistä luopumaan, niin olemassaolevista vaatteista täytyy löytyä jotain, millä ne voin korvata.

Mutta näköjään minäkin välillä kyllästyn joihinkin vaatteisiini.
 

Elo- ja syyskuu: nolla ostosta kotiin (vaikka mikro hajosi)

kuva:pixabay/dueg-oth

Hämmästyksekseni ja osin kyllä iloiseksi yllätyksekseni huomasin, että kotiin ei ole ostettu kahteen kuukauteen yhtään mitään tavaraa.  Tämä siitä huolimatta, että meidän mikroaaltouuni hajosi.

Katselin elokuun alussa kaiholla Lidlin kuvastosta ihanaa vaaleanpunaista mikroa, ääneenkin siitä kotona puhuin ja hehkutin, miten ihanasti se sopisi meidän keittiön väreihin.Ja olihan meidän vanhan mikron sisäosa vähän kuluneen oloinen. Mutta luonto ei antanut periksi ostaa uutta kun vanha oli ihan toimiva. Ja sitten yhtenä päivänä kun pyyhin mikroa sisältä puhtaaksi tajusin, että sisäpinta irtoaa paloina rättiin. Eli se siitä mikrosta, rikki lopullisesti. 

No, Lidlin mikrotarjous oli ohi, eikä sitä ollut Lidlissä enää saatavilla. Ei ollut kuin muutamasta viikosta kiinni, ettei tuo tarjous olisi sattunut juuri sopivaan saumaan. Aika harvoin kadun ostamatta jättämistä, mutta nyt kyllä tein sitäkin. En kuitenkaan ole löytänyt mistään mieleistä mikroa, joten ollaan tehty aamupuurot kattilassa, sulatettu leipomiseen suklaata vesihauteessa ja ruokaa lämmitetty niin uunissa kuin pannulla. Ja ihan hyvin on pärjätty. Säännöllisesti muun perheen keskusteluissa kyllä tulee esiin se, että mikro on meillä välttämätön ja pitäisi ostaa uusi, mutta kun sitä ei pöydälle ole ilmestynyt, niin kaikki on pärjänneet ilmankin. Saa nähdä miten tilanne tästä etenee, katkeaako miehellä tai nuorisolla pinna ja käyvätkö ostamassa mikron, kun itse en sitä juuri sopivaa löydä ja muita kaupasta kelpuuta.

Itselle ostin pari alusvaatetta, entisiä kun tulee edelleen tiensä päähän ja tykkään ettei tarvii monta kertaa viikossa pestä pyykkiä vain näiden takia. Yhdet oli hutiostos, kun ostin eri koossa, aiemmat samanlaiset muuten hyvät oli liian isot ja jouduin ne itse kaventamaan ympärysmitasta, mutta pienempi koko ei sitten istunutkaan kunnolla. Ja epämukavia vaatteita tai alusvaatteita en suostu käyttämään. Onneksi näitä huteja tulee aika harvoin, mutta aina ne vähän harmittaa vaikka rahanmeno olikin tässä onneksi alle kympin. Mitään muita ostoajatuksia ei ole ollut ja syksyyn ja talveen pitäisi olla kaikki kamppeet olemassa ja kunnossa. Eli vaikka en ostolakossa varsinaisesti olekaan, niin aikalailla ostolakkoisia kuukausia nämä kaksi on olleet. 

Tosin jalka mulla nyt vihoittelee varpaasta ja työlenkkarit tuntuu pahentavan sitä, uusia en ostanut vaan nuorison kenkäkaapilta lainailen jotain väliaikaista ja odotan, että talvikenkäkausi alkaa. Siellä on siis muutamia heidän varatennareitaan, vähän rikkinäisiä, mutta vielä jotenkin kasassa pysyviä. Ei meillä nuorisollakaan monia varavaatekappaleita ole, mutta jotain kuitenkin, josta voin näköjään onneksi lainata.

Minimalistin luottotavarat osa 2

 

Kauhojen jälkeen pysyn edelleen keittiössä, jossa on sitten kokoluokan toisesta päästä luottotavara, meidän ihana keittiön pöytä ja penkit. Vaikka mun sisustusmaku on vuosien mittaan värien suhteen vaihdellut, on tää pöytä ja penkit jotain, mikä on aina yhtä ihana. Meillä oli hyvin samantapainen perintöpirttikalusto, joka oli miehen lapsuudenkodista lähtöisin, suunnilleen samassa värissä, mutta se hajosi usean kymmenen vuoden käytön jälkeen, kun pinnat ei olleet täyspuiset. Sitäkin siis hiottiin ja kunnostettiin, mutta lopulta korjaaminen ei enää onnistunut. Silloin teetätettiin paikallisessa puusepänliikkeessä tuo nykyinen kalusto, pikkaisen eri mitoilla kuin entinen ja jalkojen mallin bongasin netistä, on ihana kun ei ole ole jaloissa krumeluureja (entisessä oli ja sieltä kun jotain taaperolta lennellyttä puuroa hinkkasi pois, niin suorat linjat oli uuteen aika itsestäänselvyys). Hinta jäi kaiken lisäksi edullisemmaksi kuin mitä pirttiryhmä olisi huonekalukaupassa maksanut eli ei ollut kallis, kun teetettiin vähän ohuemmasta mäntylevystä mutta tosi tukeva ja hyvä on, kuitenkin kohtuullisen kevyt siirrellä.

Penkit on olleet meillä selvä valinta tuolien sijasta, pienehköön keittiöön on mahtunut tarvittaessa pöydän ääreen riittävästi porukkaa, enimmillään siinä on tainnut istua yhtä aikaa reilu kymmenen ihmistä riittävän mukavasti. Noiden penkkien lisänä on siis eri värinen päätypenkki ja jakkaroita. Tää on ihan ehdottomasti loppuelämän kaluste, jos pinta kuluu liikaa, sen saa hiomalla ja käsittelemällä taas kuin uudeksi. Toisaalta mua ei pienet naarmut vaivaa, elämisen jälkeä elämässä saakin olla.

Surua ja siihen liittyvää tavarapohdintaa

kuva:pixabay/fietzfotos

 Koin elokuussa hyvin yllättäen menetyksen, kun rakas tätini kuoli äkillisesti. Hänellä ei ollut lapsia ja oli joka tapauksessa selvää, että osallistun hänen asioidensa selvittelyyn. Hän oli kuitenkin testamentannut, kenenkään tietämättä, koko omaisuutensa minulle ja lapsilleni, joten vastuuni kasvoi äkkiä erilaiseksi, olenkin se, jonka täytyy tehdä päätökset hänen kotinsa ja muun omaisuuden suhteen.

 On selvää, että en tässä vaiheessa mihinkään isompaan päätöksentekoon, saati tavaroiden läpikäyntiin ole pystynyt, suru on liian tuore ja kova. Olenkin vain käynyt tädin kotona, katsellut ympärilleni ja koettanut käsittää, että häntä ei yhtäkkiä enää ole. Itkenyt autossa, töissä tauoilla, järjestänyt hautajaisia ja miettinyt ihmisen elämän haurautta ja sitä, miksi sitä ei useammin sano rakastamilleen ihmisille kuinka tärkeitä he ovat. Käynyt haudalla ja miettinyt hautausmaalla, kuinka monen ihmisen rakkaat siellä lepäävät ja miten ihmiset jatkavat elämäänsä surun kanssa. Olen jo lapsena menettänyt kaikki isovanhempani, ikätovereita on kuollut nuorena ja voisikin sanoa, että suru on minulle tavallaan kovin tuttua elämänvarrelta. Silti jokainen menetys on omansa ja tuo omanlaisensa surun.

Nuorena kokemani ikätoverini kuolema johti minulla omalta osaltaan minimalismiin, kirkastui ajatus, että maallliseen tavaraan ei pidä itseään ja sydäntään kiinnittää ja jollain tapaa se on aina kulkenut ohjenuoranani. Nyt huomaan olevani hyvin ristiriitaisessa tilanteessa. Omien tavaroitteni suhteen ajatus on edelleen tuo, ehkä jopa entistä vahvemmin, eikä meillä kotona kovin isosti muutenkaan säilytetä muistoesineitä ja menehtyneiltä isovanhemmilta on tallessa lähinnä pari käyttöesinettä. Kuitenkin on niin, että ajatus tädin kodin purkamisesta tai hänen tavaroistaan luopumisesta on käsittämättömän tuskallinen. Ja yhtäkkiä luulen jotenkin ymmärtäväni niitä, jotka eivät voi surussaan luopua mistään tavarasta.

Olenkin ääneen todennut, että haluaisin säilyttää tädin kodin juuri sellaisena kuin se on. Jotkut sukulaiset käydessämme siellä sanoivat, että tuntuu tyhjältä, kodin tunnelma on jotenkin vaisu ja surullinen. Itse kuitenkin koen, että siellä edes jollain tapaa olen lähellä sitä, mitä tätini oli, voin vaipua muistoihini ja kokea hänen elämänsä läsnäoloa. Nähdä sieluni silmin, miten hän istahti työpöydän ääreen kun soitin ja miten iloinen hänen äänensä oli kun hän kuuli minut puhelimessa. Miten hän leipoi keittiössään ja luki lehteä pöydän ääressä. Miten hän jaksoi kuunnella ja olla mukana, kun yksi lapsistamme kävi soittamassa soittoläksyjään hänen pianollaan. Ajatus, että laittaisin hänen tavaroitaan, edes niitä arkisimpia vaatteita tai sen paremmin kaapissa olevia juhlamaljakkoja, joita harvoin käytettiin pois, tuntuu kuin laittaisin tätini elämän kierrätykseen. 

Ymmärrän, ettei ihminen ole tavaroissaan mutta tunne on nyt tässä hetkessä eri mieltä. En tietenkään voi loputtomiin asiaa lykätä ja lähiaikoina joudun päätöksiä tekemään, mutta vaikeaa se tulee olemaan. En silti ajattele, että ihmisillä olisi velvollisuus omistaa mahdollisimman vähän tai tehdä kuolinsiivousta tai vastaavaa, päinvastoin, minusta on ihanaa, että tädin koti oli hänelle viihtyisä ja tärkeä, siksi se varmaan tuntuukin palaselta hänen elämäänsä ja on itsessään minulle rakas.Tädin koti on myös ollut minun lapsuuden mummolani, minulla ei ole enää lapsuudenkotia jäljellä, joten se on myös ainoa konkreettinen paikka joka on ollut olemassa aina minun elämässäni. Toisaalta täti oli varsin järkevä ihminen ja pitäisi ehkä minun tunteiluani asiassa vähän hassuna ja tarpeettomana, taloudellista turvaahan hän varmaan halusi minulle ja lapsille jättää, eikä varmasti ajatellut, että minä säilöisin kaiken ennallaan.

Voi olla, että kerron joskus myöhemmin täällä blogissa, miten asiat etenee, mutta nyt halusin oikeastaan vain jakaa kokemustani. Olen googlettanut miten selvitä kuolleen rakkaan kodin tyhjentämisestä, mutta useimmat lehtijutut sun muut hakutulokset keskittyvät käytännön puoleen ja tunnepuoli ja siitä selviäminen kuitataan jollain "se on raskasta mutta hommiin vaan"- tai "ei ihmisen muisto ole tavarassa tai seinissä"- fraaseilla. Jos jollain on kokemusta samantyyppisestä tilanteesta ja siitä, miten olette tilanteessa toimineet, mielelläni kuulisin kokemuksianne. Toki tärkeämpää kuin tavara, minulle on se, että elämme jälleennäkemisen toivossa ja se on, mikä surussa kantaa, mutta käytännön maallisetkin asiat vaativat (tavara)työtä ja päätöksiä.

Ritsis sanoi uikkari (vaatteita taas muutama vähemmän)

kuva:pixabay/LimoncitoSketching

 

Kävin touko-kesäkuussa vaatekaappiani tarkasti läpi ja pääsin lopputulokseen, jossa kaapissa on vain kivoja ja sopivia vaatteita. Ajatus oli, että jos jotain hajoaa, sen korvaan samanlaisella tai ainakin lähes samanlaisella, mutta oletin, että mitään päällysvaatteita ei ihan lähiaikoina hajoaisi enää pahemmin. 

Väärässä olin, yksi t-paita reikiintyi korjauskelvottomaksi, ilmeisesti kangas oli jo tosi hiutunutta ja kesän reipas käyttöaste teki tehtävänsä. Toinenkin t-paita reikiintyi kainaloista, mutta se oli vielä pelastettavissa parsimalla. Muutama trikootoppi hajosi lopullisesti sivusaumoista, näitä olin korjannut jo useamman kerran ja nyt ei enää paikkaus onnistunut. Myös uimareissulla yllätyin vähemmän iloisesti kun uikkaria päälle vetäessä alkoi kuulua omituista ritinää. Koko uikkarin materiaali oli kuoleentunut ja onneksi ei oltu julkisella rannalla, sen verran lerpotti puku päällä.😆

 Olin pessyt uikkareitani olevinaan säännöllisesti että materiaali ei käytön puutteessa hapristuisi, kun en ole viime vuosina terveyden puolesta kyennyt paljon ollenkaan uimaan, mutta tuon uikkarin kohdalla se ei näköjään auttanut. Mulla on tosi tiukat vaatimukset uimapuvuille, olen nuorena uinut aika aktiivisesti enkä ollenkaan kestä huonosti istuvia tai uidessa jotenkin valuvia uikkareita mutta en nykyään halua maksaa mistään ammattitason vermeistä kun uiskentelen hyvin satunnaisesti. Jäljelle jäi onneksi kaksiosainen uikkari, shortsit ja uimatoppi, jotka onneksi vaikuttaa edelleen olevan ihan hyvässä kunnossa, eli taidan säästyä uikkariostoksilta tällä erää.

Lisäksi useammat alusvaatteet ja sukatkin on hajonneet, tämä oli toki odotettua hävikkiä, näitäkin oli jo parsittu useampaankin kertaan. 

Oli hauska huomata, että vaikka vaatteita hajosikin ja vaatekaappi on taas useamman vaatteen pienempi, on se silti ihan riittävä ja toimiva. Aika vähällä määrällä vaaatteita sitä lopulta tulee toimeen varsin hyvin.

Heinäkuu: nolla ostosta itselle

Vaikka lopetinkin ostolakon niin heinäkuu oli kyllä melkein ostolakkokuukausi. En nimittäin ostanut itselleni yhtään ainoaa tavaraa, vaatetta tai yhtään mitään muuta kuin ruokaa. Ja kesäkuussakaanhan en ostanut itselleni kuin hiuspompuloita hajonneiden tilalle, hinta n. 2 euroa.

Eikä lähitulevaisuudessa ole oikeastaan mitään erityistä ostettavaa suunnitteilla.

Kotiin ja mökille on hankittu muutamia asioita, maalia, suojapleksin pala ja pari ämpäriä ja kodin korkeaan hanaan hanajatke, vihdoin löytyi ratkaisu jonka ansiosta korkean hanan ja ison altaan yhdistelmässä ei koko ajan roisku vesi ympäriinsä. Kumpa tuon olisin löytänyt aiemmin. 

Lisäksi ostin aiemmin lahjaksi saadulla rahalla kotiin kaksi suloista tarjotinta. Olen tarjoillut viime vuodet juhlakakut vähemmän juhlavasti joko uuninpelliltä tai leivinpaperilta, kun meillä ei ole ollut riittävän isoa alustaa neliönmallisille kakuille (teen siis kakkupohjat uuninpellillä). Olisin halunnut ison tarjottimen kakkualustaksi, mutta sopivaa ja mun silmiin kaunista ei ole tullut missään vastaan. Noille pienille kuitenkin mahtuu se uuninpellillä tehty kakku kahdessa osassa juuri ja juuri tai kääretortut, joita olen vihdoin onnistunut tekemään ilman että ne hajoaa rullattaessa. Tarjottimet maksoi yhteensä alle vitosen, eli lahjarahaa jäi kyllä reilusti vielä jemmaan. Mulla kun ei oikein ole mitään erityistä tarvetta millekään, niin varmaan käytän lopun rahan joko johonkin herkkuihin ajan mittaan tai sitten ostan jonkun ihanan kirjan, saa nähdä.

 Nuorena raha jotenkin poltteli käsissä, nykyään en tunne mitään tarveta tuhlata edes tuollaisia "ylimääräisiä" rahoja, joita voisi hyvällä omallatunnolla käyttää vaikka mihin hemmotteluun, vaan odotan, että jotain oikeasti kivaa tulee vastaan. Nyt ne oli nuo tarjottimet. 

Osa lahjarahoista on saatu mun tädiltä, joka menehtyi tässä ihan yllättäen ja niillä rahoilla ehkä haluaisin ostaa jotain merkityksellistä, kun jäivät viimeiseksi lahjaksi häneltä. Vaikka ei muistot tavaroissa eläkkään, vaan mielessä ja sydämessä, niin musta on kuitenkin kiva ajatus, että niillä hankkisi joko merkityksellisen tavaran tai jonkun mieleenjäävän elämyksen.💝