Nyt kun ostolakko on tauolla, ei ostaminen ole muuttunut kuitenkaan erityisen houkuttelevaksi. Muutama tarpeellinen hankinta on to do-listalla, muuten ei elo ole kummemmin muuttunut tämän ostolakkotauko-päätöksen jälkeen. Luulen, että tämä on sidoksissa minimalismiin ja ehkä vähän vuosien myötä hiipien iskeneeseen pihistelyintoon.
Olen siis ollut minimalisti jo sieltä aika kaukaa teini-iästä asti. Läpi erilaisten elämänvaiheiden, nuoruuden, opiskelun, lapsiperheellistymisen ja nyt keski-ikäisenä. Minimalismi on mulle siinä mielessä jotenkin luontaista ja jopa automaaattista toimintaa, enkä varmaan osaisi toisin edes elää. Hauska esimerkki on, kun muutimme nykyiseen kotiimme. Vessassa oli allastaso kahdella isolla vetolaatikolla ja lisäksi erillinen kaappi. Kaappi purettiin heti pois, koska kaipasin tilaa. Ja vielä nyt vuosien jälkeen noissa vetolaatikoissa ei ole mitää muuta kuin altaan pesuun käytettävä tiskiharja, enkä oikeasti oikein keksi, mitä tavaraa tuollaisessa kohdassa säilytettäisiin. Kylpyhuoneessa ei myöskään ole yhtään kaappia, vain pieni lasitaso, jossa ne suihkussa käytettävät muutamat saippuapurkit on. Myös muualta talosta purettiin useampia kaappeja pois (menivät kierrätyskeskukseen kun olivat lähes uusia ja laadukkaita) kun en vaan keksinyt mitään käyttöä niille ja toisaalta kaipasin avarampaa tilaa niin asumiseen kuin esim. pyykinkuivatukseenkin. Tällaiset muutokset tosin aina epäilyttävät jälleenmyyntiä ajatellen, harva arvostaa säilytystilojen vähäisyyttä myytävässä talossa, tämä tuli huomattua kun myytiin entistä kotia, jossa oli hyvin vähän säilytystilaa.
Kaipaan siis kovasti selkeyttä ympäristööni ja kotiini. Lapsuudenkotini oli tavararikas ja luulen, että se jotenkin muovasi omaa suhtautumistani tavaraan. Mielenkiintoista on, että lapsistani kaikki eivät tosiaankaan ole omaksuneet minimalismia omaksi jutukseen, päinvastoin, mutta se on ihan ok, linja on ollut, että omasta huoneesta/tilasta saa tehdä juuri haluamansa näköisen tavaroineen kaikkineen.
Kuitenkin ostolakkoyritykset aiempina vuosina ja nyt ovat aiheuttaneet sen, että viime vuosina tavaroista luopuminen ei ole ollut aina helppoa. Jos ajattelee, että ei voi ostaa mitään uutta, se kuluneempikin kenkäpari tai peitto voi tuntua tarpeelliselta. Ja nyt, kun ostolakko on tauolla, huomaan, että se vaikutus ei minulle olekaan se, että haluaisin ostaa hirveästi kaikkea, vaan se, että koen voivani luopua esimerkiksi epäsopivista kengistä helpommin. Pystyn siis ehkä jotenkin kuvittelemaan pula-ajan tai totaalisen köyhyyden vaikutusta ihmisen tavarasuhteeseen ja paremmin hahmottamaan (kieltämättä itseäni suorastaan ahdistavia) vinteille ja kaappeihin kasattuja turhan ja osin käyttökelvottoman tavaran vuoria, joita joillakin on. Jos tunne on se, että ei voi ostaa mitään edes tarpeeseen, olipa syy sitten rahan puute tai joku muu, se olemassa oleva tavara alkaa tuntua helposti korvaamattomalta hätävaralta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti