Kun elämä muuttuu

kuva:pixabay/Saydung89

 

 Mietin pitkään, kirjoitanko tästä koskaan tänne mitään, mutta lopulta päädyin, että kyllä. Niin moni on samassa tai pahemmassa tilanteessa kuin minä ja moni kohtaa sairautensa kanssa tietämättömyyttä ja vähättelyä, joka tämän sairauden painamana on joskus kestämätöntä. Joten osallistun omalta pieneltä osaltani asian esille tuomiseen, kun tämä viikko on kansainvälinen long covid-awareness week.

Olen hankalaa migreeniä lukuunottamatta suhteellisen perusterve ja olemme olleet hyvin varovaisia koko koronan ajan. Silti  covid-19 meillekin lopulta löysi ja sairastuin itse vuonna -22. Pelkäsin itse taudin olevan raju, mutta pitkäaikaisoireita en osannut pelätä. Tauti oli raju, olin vuodepotilaana kuukauden, kuume ja lämpöily kesti yli kuusi viikkoa. Hyvin nopeasti ns. paranemisen jälkeen aloin saada outoja oireita, rasituksen sieto oli olematon, rintakivut, huonovointisuus, hengenahdistus ja pohjaton fyysinen väsymys veivät työkyvyn ja estivät oikeastaan ihan kaiken arkisen tekemisen. Astianpesukoneen täyttökin oli liikaa. Olen aikanaan sairastanut rajun influenssan, josta toipuminen vei kuukausia ja silti tämä on ollut alusta asti aivan erilaista. Mulla oli onnea onnettomuudessa siinä, että päädyin työterveyslääkärille, joka tunnisti tilanteen ja sain long covid- diagnoosin suht pian, myös kaikenlaisia muut sairaudet poissulkevia tutkimuksia tehtiin runsaasti. Kongnitiivisia tai psyykkisiä oireita ei mulla juurikaan ole ollut, siitä olen äärimmäisen kiitollinen.

Olen käynyt töissä jaksoittain, välillä osa-aikaisesti, välillä yrittänyt palata kokoaikaiseen työhön mutta joka kerta sitä on seurannut voinnin romahtaminen ja pahimmillaan  lähes kuukauden vuodelepo, että fyysinen toimintakyky on edes jotenkin palannut.

En pysty oikeastaan kuvailemaan edes miten täysivaltaisesti koko elämä on muuttunut. Pystyäkseni työhön edes osa-aikaisesti, on sosiaalinen elämä täytynyt jättää lähes täysin, illat töiden jälkeen lepään tai nukun, samoin vapaapäivät. Perheelle yritän olla läsnä edes jonkun hetken joka päivä, vaikka sitten nuorison kanssa sohvalla pitkällään telkkaria katsoen.

Osittain long covid oli syynä myös blogin aloittamiseen, ajattelin silloin kyllä paranevani pian, mutta blogi oli jotain, mitä voin kirjoitella vaikka sängystä käsin, jotain mikä sai hetkeksi unohtamaan sairauden. Paranemista ei oikein ole tapahtunut, pieniä positiivisia askelia välillä, joista usein seurauksena se, että innostun tekemään enemmän ja olo ottaa takapakkia.

Jos kohtaatte long covidiin sairastuneen, olkaa myötätuntoisia, tätä sairautta ei toivoisi kenellekään, ei edes pahimmalle vihamiehelleen. Mutta huonona päivänä tyly vähättely voi oikeasti satuttaa ja toisaalta se yksikin ystävällinen ja myötätuntoinen lause voi pelastaa päivän ja kantaa pitkälle. Mä toivon vielä joskus olevani täysin terve, vaikka tiedostan, että se ei ehkä ole näin pitkän sairastamisen myötä mitenkään varmaa tai edes todennäköistä. Elänkin sairauden kanssa päivä kerrallaan ja parempaan useimmiten uskoen. 

EDIT: Julkaisin saman tekstin pienellä täydennyksellä uudestaan ja poistin aiemman saman postauksen, koska jostain syystä se ei tullut blogit.fi:ssä näkyviin normaalisti.