Surua ja siihen liittyvää tavarapohdintaa

kuva:pixabay/fietzfotos

 Koin elokuussa hyvin yllättäen menetyksen, kun rakas tätini kuoli äkillisesti. Hänellä ei ollut lapsia ja oli joka tapauksessa selvää, että osallistun hänen asioidensa selvittelyyn. Hän oli kuitenkin testamentannut, kenenkään tietämättä, koko omaisuutensa minulle ja lapsilleni, joten vastuuni kasvoi äkkiä erilaiseksi, olenkin se, jonka täytyy tehdä päätökset hänen kotinsa ja muun omaisuuden suhteen.

 On selvää, että en tässä vaiheessa mihinkään isompaan päätöksentekoon, saati tavaroiden läpikäyntiin ole pystynyt, suru on liian tuore ja kova. Olenkin vain käynyt tädin kotona, katsellut ympärilleni ja koettanut käsittää, että häntä ei yhtäkkiä enää ole. Itkenyt autossa, töissä tauoilla, järjestänyt hautajaisia ja miettinyt ihmisen elämän haurautta ja sitä, miksi sitä ei useammin sano rakastamilleen ihmisille kuinka tärkeitä he ovat. Käynyt haudalla ja miettinyt hautausmaalla, kuinka monen ihmisen rakkaat siellä lepäävät ja miten ihmiset jatkavat elämäänsä surun kanssa. Olen jo lapsena menettänyt kaikki isovanhempani, ikätovereita on kuollut nuorena ja voisikin sanoa, että suru on minulle tavallaan kovin tuttua elämänvarrelta. Silti jokainen menetys on omansa ja tuo omanlaisensa surun.

Nuorena kokemani ikätoverini kuolema johti minulla omalta osaltaan minimalismiin, kirkastui ajatus, että maallliseen tavaraan ei pidä itseään ja sydäntään kiinnittää ja jollain tapaa se on aina kulkenut ohjenuoranani. Nyt huomaan olevani hyvin ristiriitaisessa tilanteessa. Omien tavaroitteni suhteen ajatus on edelleen tuo, ehkä jopa entistä vahvemmin, eikä meillä kotona kovin isosti muutenkaan säilytetä muistoesineitä ja menehtyneiltä isovanhemmilta on tallessa lähinnä pari käyttöesinettä. Kuitenkin on niin, että ajatus tädin kodin purkamisesta tai hänen tavaroistaan luopumisesta on käsittämättömän tuskallinen. Ja yhtäkkiä luulen jotenkin ymmärtäväni niitä, jotka eivät voi surussaan luopua mistään tavarasta.

Olenkin ääneen todennut, että haluaisin säilyttää tädin kodin juuri sellaisena kuin se on. Jotkut sukulaiset käydessämme siellä sanoivat, että tuntuu tyhjältä, kodin tunnelma on jotenkin vaisu ja surullinen. Itse kuitenkin koen, että siellä edes jollain tapaa olen lähellä sitä, mitä tätini oli, voin vaipua muistoihini ja kokea hänen elämänsä läsnäoloa. Nähdä sieluni silmin, miten hän istahti työpöydän ääreen kun soitin ja miten iloinen hänen äänensä oli kun hän kuuli minut puhelimessa. Miten hän leipoi keittiössään ja luki lehteä pöydän ääressä. Miten hän jaksoi kuunnella ja olla mukana, kun yksi lapsistamme kävi soittamassa soittoläksyjään hänen pianollaan. Ajatus, että laittaisin hänen tavaroitaan, edes niitä arkisimpia vaatteita tai sen paremmin kaapissa olevia juhlamaljakkoja, joita harvoin käytettiin pois, tuntuu kuin laittaisin tätini elämän kierrätykseen. 

Ymmärrän, ettei ihminen ole tavaroissaan mutta tunne on nyt tässä hetkessä eri mieltä. En tietenkään voi loputtomiin asiaa lykätä ja lähiaikoina joudun päätöksiä tekemään, mutta vaikeaa se tulee olemaan. En silti ajattele, että ihmisillä olisi velvollisuus omistaa mahdollisimman vähän tai tehdä kuolinsiivousta tai vastaavaa, päinvastoin, minusta on ihanaa, että tädin koti oli hänelle viihtyisä ja tärkeä, siksi se varmaan tuntuukin palaselta hänen elämäänsä ja on itsessään minulle rakas.Tädin koti on myös ollut minun lapsuuden mummolani, minulla ei ole enää lapsuudenkotia jäljellä, joten se on myös ainoa konkreettinen paikka joka on ollut olemassa aina minun elämässäni. Toisaalta täti oli varsin järkevä ihminen ja pitäisi ehkä minun tunteiluani asiassa vähän hassuna ja tarpeettomana, taloudellista turvaahan hän varmaan halusi minulle ja lapsille jättää, eikä varmasti ajatellut, että minä säilöisin kaiken ennallaan.

Voi olla, että kerron joskus myöhemmin täällä blogissa, miten asiat etenee, mutta nyt halusin oikeastaan vain jakaa kokemustani. Olen googlettanut miten selvitä kuolleen rakkaan kodin tyhjentämisestä, mutta useimmat lehtijutut sun muut hakutulokset keskittyvät käytännön puoleen ja tunnepuoli ja siitä selviäminen kuitataan jollain "se on raskasta mutta hommiin vaan"- tai "ei ihmisen muisto ole tavarassa tai seinissä"- fraaseilla. Jos jollain on kokemusta samantyyppisestä tilanteesta ja siitä, miten olette tilanteessa toimineet, mielelläni kuulisin kokemuksianne. Toki tärkeämpää kuin tavara, minulle on se, että elämme jälleennäkemisen toivossa ja se on, mikä surussa kantaa, mutta käytännön maallisetkin asiat vaativat (tavara)työtä ja päätöksiä.