Perintötavaran paljous ja valinta

Kuten aiemmin kerroin, tätini kuoli yllättäen ja olen nyt yrittänyt surun keskellä aloittaa tavaroiden läpikäymisen. Asia on ottanut hyppäyksen eteenpäin, lomapäivien ja puolison ja aikuisen lapseni avulla ollaan saatu homma alkuun ja monenlaista tavaraa on läpikäyty, lajiteltu, myyty ja viety kierrätykseen ja osa ihan kaatopaikallekin. 

Vaikea kysymys on ollut, mitä otan itselleni muistoksi. En omien tavaroideni suhteen tai ylipäänsä ole kovin tavarakeskeinen ihminen mutta toisen ihmisen tavaroissa tuntuu hänen muistonsa ja se tekee valinnat vaikeiksi ja aiheuttaa mulle välillä tunteen, että kaikki pitäisi säästää. 

Olen kuitenkin tähän mennessä ollut loppupeleissä hyvin tarkka sen suhteen, etten tuo kotiin mitään ylimääräistä ja olen ottanut itselleni vain yksittäisiä tavaroita ja muutaman kirjan ja lähes kaikilla näillä on sekä käyttöarvoa että muistoarvoa.  Kuvassa olevat tavarat ovat musta jotenkin erityisen kivoja, purkki korvasi pakasterasian lahjanauhojen ja pakettikorttien säilytyspurnukkana, kirja on yksi ihanimmista lukemistani kirjoista ikinä ja sitä ei mulla ole koskaan ollut omana aiemmin. Ja koala-varoituskyltti on tätini ja miehensä Australian ajoilta tuoma muisto, se löytyi tädin kaapista ja on musta hauska ja laitan sen johonkin kotona pysyvästi esille.

Ottamani tavarat ovat aika arkisia, hienommat lasiesineet, taulut ja astiastot menivät myyntiin tai lahjoitukseen, mutta nuo yksittäiset ja arkiset ottamani tavarat muistuttavat tädistä aina kun niitä katson, silleen hyvällä tavalla, ei surullisesti. Lisäksi olen ottanut jonkun verran valokuvia talteen, aion niistä koota oman albumin tädin elämän varrelta, kuvissa on paljon muistoja ja niitä katsellessa voi muistella tätiä.

Mä uskon, että muutamassa ajatuksella valitussa tavarassa muistot elää vahvemmin ja iloisemmin, kuin jos pakkaisi kaikki kaapit täyteen perintötavaraa, jota ei koskaan edes katsoisi ja joka korkeintaan stressaisi kaappitilan viemisellään. Vähemmän on enemmän, tässäkin.