Tavaran arvosta ja arvottomuudesta

 

kuva:pixabay/HISdesign

Olen nyt syksyn mittaan käynyt läpi kuolinpesän tavaroita, monenlaisia ja aika pitkän historian sisältäviä tavaroita. Tätini koti oli ennen minun mummolani ja osa tavaroista on sieltä ajoilta. Niistäkin tavaroista luopuminen on ollut välillä tuskallista, aivan kuten tädin henkilökohtaisistakin tavaroista, vaikka isolla osalla tavaroista ei ole minulla käyttöä eikä niille ole tilaa omassa kodissamme.

Koska olen itse elänyt melkoisen minimalistisesti sieltä nuoruudestani asti, en ole oikeastaan tässä mittakaavassa vielä koskaan joutunut tavaroita miettimään. Toisaalta joidenkin tavaroiden kohdalla on huomannut niiden tuovan mieleen muistoja lapsuudesta, joidenkin kohdalla on herännyt ajatuksia niiden merkityksestä omistajilleen ja pohdintaa siitä, miksi mitäkin on säilytetty. Moni vanha esine on hyvin kaunis, huolella tehty ja kestävä. 

Kuitenkin moni asia, joka on omana aikanaan ollut ihan rahallisessa mielessä kallis, on tänä päivänä arvoton. Tästä ehkä selkein esimerkki on ollut isovanhempieni piano. Aikanaan paljon maksanut, erittäin laadukas piano, on tänä päivänä tavara, jota ei voi myydä, koska ostajia ei ole. Onneksi piano on todella hyvä, lahjoittamalla uusi omistaja sentään löytyi ja piano sai vielä uuden, arvoisensa elämän, mutta samantapaisia pianoja on tarjolla paljon ja vähän huonolaatuisempia vielä rutkasti enemmän. Kai niistä osa menee vaan kaatopaikalle.Tuntuu kummalta, että joku aikanaan niin arvostettu soitin on nykyään melkein jätettä vaikka on ehjä ja hyväkuntoinen.

Sama koskee monia astioita, hienoja kristalliesineitä sun muita. Hurjan paljon olen lahjoittanut hyväntekeväisyyteen ja toivon, että sieltä keräilijät löytävät itselleen aarteita ja raha menee johonkin hyvään. Myymisen vaatima vaiva ja aika olisi ollut minulle yksinkertaisesti liikaa. Olen kyllä myös myynyt joitakin isompia ja kalliimpia esineitä, mutta aikamoinen työ siinäkin on ollut.

On jotenkin pysäyttävää tajuta, miten helposti ihmiselle kertyy paljon kaikenlaista ja miten paljon ne omat tärkeät esineet ovat tärkeitä vain itselle, muille ne eivät kanna samoja muistoja, samoja kauniita hetkiä ja välähdyksiä elämän varrelta. Mitään ei ihminen mukaansa saa ja siksi itselle onkin kirkastunut entisestään se, että ne itselle rakkaat tavarat ja asiat saavat olla ahkerassa arkikäytössä, missä ne tuottavat iloa minulle, jolle niillä on sitä tunnearvoa ja merkitystä. 

Toisaalta, ihanasti jotkut tietyt tädin ja isovanhempieni tavarat ovat saaneet uuden kodin meiltä ja omien lasten kodeista ja huoneista, sellaisia kauniita paloja suvun historiasta ja rakkaista, jotka eivät ole enää täällä. Ehkä osa ihmisyyttä on myös kokemus siitä, että on osa sukupolvien ketjua, myös joidenkin tavaroiden myötä. Mutta väkisin mietin, onko sekin jo vähän menneisyyttä, kun nykymaailman tavaravuoret ovat paljolti vain kertakäyttöistä ja huonolaatuista tavaraa, eikä suurista tavaravuorista ehkä kukaan tulevaisuudessa jaksa enää erottaa merkityksellisiäkään esineitä erilleen?

 Kuitenkin, jos tavara on helpottanut elämää ja tuonut iloa arkeen, on se minusta tehtävänsä täyttänyt, vaikkei kukaan perillinen sitä enää itselleen ottaisikaan. Ja ajattelen omien tavaroideni kohdalla entistä enemmän sitä, että ne vasrmasti ovat käytännöllisiä, mukavia ja iloa tuottavia, elämää helpottavia asioita.