Minimalismi usein yhdistetään valkoiseen kotiin, rauhallisiin ja neutraaleihin sävyihin ja sellaiseen eleettömään tyylikkyyteen, jossa myös vaatteet ovat laadukkaita ja neutraalin värisiä.
"Löysin" minimalismin jo teini-ikäisenä eli melkein kolmekymmentä vuotta sitten, tosin silloin sellaista termiä ei ainakaan meilläpäin edes tunnettu ja asketismi oli se sana, joka lähinnä kuvasi asiaa. Silloin tavarani mahtuivat muutamaan kassiin, huoneessani oli vain patja lattialla ja pukeuduin mustaan, mutta huoneeni seinät olivat iloisen väriset. Ensimmäiseen opiskelijakämppään, jossa ei ollut sälekaihtimia ja ikkunat oli pihalle päin, värjäsin lakanat solmuvärjäyksellä ihanan tumman violeteiksi verhoiksi.
Pinterestissä katselen lähinnä maksimalistisia hippi-koteja ja sellaista värimaailmaa ja henkeä olen omassakin kodissani hakenut vuosien mittaan, verhot ja kalusteet ja mahdollisuuksien mukaan seinätkin on olleet värikkäitä. Tavaraa on kuitenkin vähän, ei koriste-esineitä, ei kaapin täytteitä, haluan helppoutta arkeen ja mahdollisimman avaraa mutta värikästä tilaa ympärilleni. Huonekaluissa on mustikansinistä ja kirkkaanpunaista ja mun kotivaatteetkin on osin riemunkirjavia, töissä pukeudun kyllä melko neutraalisti.
Minimalismi on aina ollut mulle synonyymi helppoudelle, huolettomuudelle ja rentoudelle, sellaiselle hippielämälle, jossa ei tarvita juhla-astiastoja tai jakkupukuja. Ei niissäkään mitään vikaa ole muilla, kunhan itse voin juoda juhlissani eriparimukeista ja pukeutua mukavasti ja mielestäni kauniisti. Aikoinaan hääkutsussamme oli toive, ettei kukaan tuo lahjoja eikä rahaa vaan korkeintaan kivan kortin, joka jää muistoksi ja pukeutumiskoodina oli "iltapuku tai verkkarit" ja se kuvaa aika hyvin meidän meininkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti