Tavarasta luopumisen tuska ja ihanuus

Kirjahyllyni aarteisiin kuuluva kirja ja ristiriitaisia tunteita herättävä poni

 

 Lapsena olin aikamoinen hamsteri, minulla oli paljon leluja ja kaikenlaista tavaraa, suosikkikauppani oli ihana paperitavarakauppa, johon pääsin aina Helsingissä sukulaisten luona käydessä. Sieltä ostin ihania hajukumeja, söpöjä kyniä ja kirjepapereita ja kaikenlaista ihanaa pikkutavaraa. Vieläkin muistan kaupan tuoksun ja sen ihanan tunteen, mikä siellä pikkutavaralokerojen keskellä oli, kun sai valita itselleen jotain niistä ihanuuksista.

Kotona huoneeni ja sen kaapit pursuilivat, kun oven avasi, sai syliinsä kasan roinaa ja mistään en halunnut luopua.

Miten sitten päädyin minimalistiksi?

Teininä yhtenä päivänä vain huomasin, että nyt riittää. Luin paljon, seikkailin kirjan sivuilla vaikka missä ja olin ahkera kirjaston käyttäjä ja ehkä sieltä jotenkin tuli se oivallus, ettei tarvitse omistaa. Oma inspiraationsa oli varmasti (edelleen) rakastamillani Pelle Miljoonan kirjoilla, joissa vaellettiin maailmalla ja elämän sisältö oli ihan muualla kuin omistamisessa. 

Ja kun tuo oivallus iski, luovuin melkein kaikesta, lelut annettiin ystäväperheen minua nuoremmille lapsille, vaatteita samoin ja huonekalut varmaan myytiin osto ja myynti-liikkeeseen. En muista, vastustivatko vanhempani tätä miten kovasti, varmaan ihmettelivät ainakin, mutta päätäni ei tässä kohtaa saanut kääntymään.

Ja se helppous, mikä siitä seurasi oli huumaavaa. Siivoaminen kesti vain hetken ja vapauden tunne oli uskomaton. Lapsuudenkodissani oli paljon hienoja huonekaluja, taidetta ja perintötavaraa ja varmaan osin tälläkin oli vaikutuksensa, olisin kaivannut löhösohvaa ja rennompaa olemista, kuten monella ystävälläni kotona oli.

Ja tuosta oivalluksesta on tosiaan lähes kolmekymmentä vuotta, mutta asenne tavaraan on edelleen paljolti sama. Pääosin siis tavarasta luopuminen on aina ollut minulle helppoa.

Poikkeuksiakin kuitenkin on, omien lasten lapsuuteen liittyvät vaatteet ja tavarat ovat olleet vaikeampia luopumisen kannalta ja  minulla on jemmassa useampi laatikollinen niitä. Hirveän usein en edes niitä katsele tai fiilistele, mutta en silti koe voivani luopua niistä. Toki laatikoita satunnaisesti penkoessani olen huomannut, että en osan vaatteista kohdalla muista enää ollenkaan vaatetta tai kuka lapsista sitä on pitänyt, jolloin ne vaatekappaleet on ollut helppo pistää eteenpäin. Toisaalta siellä on myös joitakin ihania retrokankaisia vaatteita, jotka todella ilahduttavat olemassaolollaan ja joita ehkä joskus lastenlapset voivat sitten pitää.

Samoin muutama oma lapsuuden leluni on palannut omien lasten myötä tuolta ystäväperheen lapsilta meille ja niidenkin kohdalla luopuminen on yllättäen vaikeaa näin "toisella kierroksella". Samat lelut, jotka ilomielin annoin silloin teininä pois, ovat nyt taas omassa kaapissani ja vaikka niistä joutaisi luopua, on se jostain syystä vaikeaa. En siis kaipaa oikeastaan mitään tavaraa mistä olen vuosien mittaan luopunut, eli sellaisesta katumuksesta ei ole kyse, mutta silti nuo muutamat my little ponyt tuolla kaapissa ovat ja niitä säännöllisesti pyörittelen ja mietin mitä niille tehdä. Ja päätän lykätä päätöstä tulevaisuuteen. Osa niistä taitaa olla nykyään jo keräilytavaraa ja niistä voisi saada rahaa myymällä, joten myyminen on mietinnän alla, sitten joskus.