Minimalismi ja suorittaminen

kuva:pixabay/Pexels

Mä luen mielenkiinnolla aina kaikenlaisia minimalismijuttuja, niin blogeja kuin lehtijuttujakin ja olen havainnut, että minimalismia eletään ja toteutetaan hyvinkin eri tavoin. 

Itselleni minimalismi on ollut sieltä nuoruudesta asti, jolloin tuollaista termiä ei vielä ainakaan Suomessa edes tunnettu, elämän helppoutta, yksinkertaistamista ja rentoutta. Tapa olla ja elää vapaana tai ainakin vapaampana yhteiskunnan kulutuspaineista, mahdollisuutta laittaa elämän tarkoitus ja mielekkyys etusijalle ennen rahaa tai ulkonaisia menestymisen mittareita. Sitä, että pingottamisen ja suorittamisen sijasta on mahdollista keskittyä hyvään ja kauniiseen ympärillä, nähdä itselle olennainen hirmuisessa oravanpyörässä juoksemisen tai muiden asettamien tavoitteiden toteuttamisen sijasta. En tässä aina itsekään ole onnistunut, ihan yhtä lailla olen joskus joutunut tenttiin lukemaan yötä myöten ja myöhemmin työelämässä työstressikin on ollut tuttu juttu. Toisaalta, opinnoissa olen aina ajatellut että minun ei tarvitse olla paras, keskiverto on ihan hyvä juttu ja työni on mielekästä, koska alan valintaa ei ole koskaan millään lailla ohjannut palkkataso vaan kiinnostuksen kohteet ja arvot. Palkkani on matalahko, reilusti alle suomalaisten keskipalkan mutta minimalismin ansioista koen olevani rikas, siis ihan taloudellisestikin. Rahaa jää yleensä säästööön ja en kaipaa kalliita merkkivaatteita, tavaroita tai matkoja, vaan lähimetsässä kävely on sitä suurinta (ja ilmaista) luksusta ja omat vanhat tavarat kuluneenakin tuottaa eniten iloa.

Tämän kaiken vuoksi minulle on ollut omanlaisensa yllätys löytää minimalismitarinoista myös ainakin ulospäin hyvin toisenlaiselta vaikuttavaa asennoitumista ja minimalistista elämää. 

Tuntuu, että joillekin minimalismissakin on kyse jonkunlaisesta suorittamisesta, siitä että on varmasti tarpeeksi vähän tavaraa ja tavaran hallinta ja määrä ovat jonkunlainen mittari onnistuneeseen elämään. Varmasti kyse on persoonaeroista ja myös omasta tulkinnastani, mutta joistakin lukemistani minimalismijutuista on tullut itselle lähinnä ahdistunut olo. Ikäänkuin minimalismi olisi itsetarkoitus, jotain jonka voi tehdä täydellisesti kun vaan noudattaa ohjeita x ja y ja toteuttaa ne tavalla z ja ö. Yhdistän nämä jutut aika helposti siihen sellaiseen kympintyttösyndroomaan, jossa ei osata hellittää vaan tavoitellaan joillain tai usein kaikilla elämänalueilla täydellistä suoritusta ja nähdään itsessä ja omassa elämässä aina enemmän parannettavaa kuin hyvää. Se on musta hirmuisen sääli, koska useimmiten tuolla tavoin ajattelevat ihmiset ovat jo valmiiksi ihan tosi paljon aikaansaavia, heillä on elämässään kaikenlaista mielenkiintoista harrastusta ja paljon osaamista ja tuntuu, että he eivät oikein osaa nauttia siitä kaikesta ihanasta ja hyvästä mitä heillä on ja mitä he itse ovat jo valmiiksi ihan ilman suorittamista ja täydellisyyden tavoittelua.

En koe kuitenkaan kovin toimivaksi mennä pätemään omilla näkemyksilläni näille ihmisille, edes netin kautta, koska luulen, että sellaisten oivallusten pitää nousta jotenkin ihmisestä itsestään. Voin vain toivoa, että nuo ihmiset huomaisivat itsessään kaiken hyvän ja kauniin ja sen sijaan, että löytävät minimalismista taas yhden tavoitteen ja suorittamisen tavan, he löytäisivät sen helppouden ja tyytyväisyyden, kun elämässä ainakin välillä kokee löytäneensä vähintään vilaukselta sen olennaisen ja tärkeän, joka ei ole tekemisestä ja tavarasta riippuvainen.