Ostaminen ostolakon jälkeen

kuva:pixabay/wboeger

Ostolakko loppui vuodenvaihteeseen ja ostamisen suhteen ajattelin ettei ole erityisiä tarpeita alkuvuoteen. Huomasin kuitenkin miettiväni muutamia pieniä asioita, sellaisia muutaman euron ostoksia tyyliin pakastepurkki. Ostolakko kuitenkin selvästi vielä on valloillaan mun sisäisessä elämässäni, koska ostamisen ajatus tuntui jotenkin väärältä ja sitten kun sinne kauppaan sain itseni lopulta raahattua, en vaan osannut ostaa. Tai siis, pidin jo suunniteltua tavaraa kädessäni mutta kun ei se sitten kuitenkaan ehkä ole niin välttämätön, niin päädyin lähtemään kaupasta tyhjin käsin. 

Sama juttu toppahousuissa, vanhat ja rakkaat toppahousut on palvelleet jo viidentoista vuoden ajan, korjaillutkin niitä olen useampaan kertaan ja ne eivät ole enää muutamaan vuoteen menneet kiinni. Nyt hirmuiset pakkaset saivat kaipaamaan jotain vähän lämpimämpää ja sopivampaa kuin ohueksi pestyt kikkanat toppikset ja kävin sovittamassakin muutamia uusia housuja urheilukaupan alessa, mutta nekin jäivät ostamatta, osin siksi, ettei sopivan halpoja ja malliltaan miellyttäviä oikein löytynyt ja toisaalta siksi, että ostaminen tuntui jotenkin väärältä tai tuhlaukselta. 

Puolisolle ääneen pohdinkin, että miten tässä nyt näin on käynyt ja hän kehotti aloittamaan haasteen jossa mun pitäisi ostaa jotain itselleni. En nyt taida sellaista sentään harkita, mutta jäin kyllä pohtimaan sitä, että onko tällaisessa ns. äärilaitaan menemisessä oma koukuttavuutensa. Olen ollut absolutisti yli kaksikymmentä vuotta ja koen sen yksinomaan hyvänä asiana, mutta ehkä mun ei ihan jokaisessa asiassa olisi tarvetta tai syytä vetää samanlaisella täysillä päätyyn-linjalla. Ja toisaalta koko aikuisikäni minimalistina eläneenä en koe sellaista minimalismiin usein liitettyä kiihkeää tavaroiden laskemista ja kaikesta luopumista mitenkään tarpeellisena, eli minimalismissani olen kyllä jonkunlainen keskitien kulkija enkä ääriminimalismin kannattaja eli ainakin jossain asioissa osaan kyllä löytää sen kultaisen keskitienkin.

Jäin myös miettimään niitä juttuja, joita aina silloin tällöin näkee, missä joku on elänyt tosi pihisti, ei koskaan hankkinut mitään ja kitkutellut jossain umpikylmässä rötiskössä ja syönyt suunnilleen vanhentunutta kissanruokaa ja sitten kuollut ja on paljastunut että tilillä onkin monta miljoonaa. Sellaiseksi pihistelijäksi en nimittäin halua muuttua, raha ei ole minulle itseisarvo vaan väline, jolla mahdollistetaan hyvä elämä. Vaatimaton ja kulutustietoinen elämä voi olla ja onkin hyvää elämää, mutta ehkä täysi ostamattomuus ei ole mikään ihannetila. Vähän samalla lailla kuin ihan ääriminimalistinen elämäntapa, jossa on vain vaatteet päällä ja patja lattialla, ei ole useimmille kovin antoisa tapa asua ja elää.

Selvästi siis nyt etsin tasapainoa siinä, mikä on järkevää kulutuksen vähentämistä ja mikä on sitten sellaiselle ei-niin- terveelle tasolle menevää ostamisen välttelyä. Kun toisaalta tuntuu tosi kivalta, että omia ostohalujaan osaa kyseenalaistaa ilman ostolakon raameja ja toisaalta hirvittää, että ostamisesta tulee joku sellainen mörkö, että aina on vähän huono omatunto jos jotain itselleen edes ajattelee ostaa.

Toppahousuongelman meinasin alkuun selättää miehen villakalsarit lainaamalla ja ne tuulihousuihin yhdistämällä. Miehellä kun on lämpimät ja sopivat toppahousutkin, niin ehkä ne villakalsarit joutaa mulle välillä lainaan. Muita mahdollisia ostoksia yritän pohdiskella sellaisella järkevällä harkitsevuudella, saapa nähdä miten se alkaa onnistua.